Puolikuu-albumin synnystä, osa 3

Turkoosi oli tavallaan käänteentekevä biisi albumia duunatessa. Siinä oli jotain samaa kuin Tähdenlennon Taa-levyn joissain avaruudellisissa biiseissä. Lisäksi melodian käänteissä oli tiettyä tuoreutta. Koin, että en tee ihan samaa biisiä kuin aina. Se myös johti albumin "kone-soundiin", jossa on vaikutteita kasarista ja ysäristä. Ihana Valhe oli vika biisi, jonka tein. Tavallaan vähän ed. levyn Intiaanikesän tyylinen "throwaway", paitsi, että pidin ihan liikaa sen meiningistä heittääkseni sitä mappi ööhön. Jossa on biisejä melkolailla. Luri soitti svengaavat rummut. Tulipa kevyt pop, mietin. Enkä halunnut tuhota vaikutelmaa normipäällesoitoin. Hyvä niin. Ilmaa Aamujen aamua oli hiukan vanhempi melodia, joka oli elänyt eri muodoissa. Yks aamu ajoin keikalta, ja kun mä kuvaan kaikkee, niin pysähdyin kuvaamaan jotain päivän heräämistä. Ei ne kuvat ikinä onnistu, mut teksti tuli siitä. Ikuinen taivaanrannan molari.:) Nyt sekin löysi kodin ja biisissä on oikeat LinnDrum-soundit. Kasaria to the bone. Sillon niitä kirottiin, nyt niitä rakastetaan Maailma On Meidän oli jo Pospisilin 2. albumilla. Olisin halunnut siitä kevät sinkun. Kun siinä on kevät. No nyt sillä on uusi kevät. Jos sen nyt joku huomaa.:) Maunokin oli aivan innoissaan kuullessaan, vaikkei ollut mitenkään sekaantunut levyn tekoon. Twigs, I Luv You! 3B on raitsikkalinja Hesassa, jonka pysäkillä joskus kauan, kauan sitten.. Huokaus Luokses Aamuun oli vanha, jo 90-luvulla syntynyt biisi, jota yksi Susan kävi joskus laulamassa, mutta sitä ei ikinä julkaistu, lopulta. Harmi, mutta onni. Nyt se löysi kodin albumin loppupäässä, paljon paremmalla tekstillä, ehkä.. Ainoa syntyi regi-tyyppisenä pastissina. Johon tuli niin hyvä melodia, jotta en voinut siitä luovuttaa. Ja tekstikin on totta. Enhän minä osaa reggaeta tuottaa. Olispa joku joka osais tuottaa.. Auringosta Unta Nään oli jo Pospisilin YBTM-albumilla. Minä halusin sen silloin levyn vikaksi. Avauksena se oli mielestäni koko levyn bointisin tuhoava. Nyt se on suomeksi oikeassa paikassa. Biisin velka Q/2:n 90-luvulle on ilmeinen, mutta mun biisejähän ne on. Ja tekstikin on just mulle hyvä, se kertoo just sen, mitä sen pitääkin. En mä mikään tarinankertoja ole. En edes halua olla. Mun juttu on pop. Minerva masteroi tapaansa huippusoundin mun sekavista miksastuksista. Mut hän onkin vanha fani.:) Kiitos! Janne teki kannen mun lähes käsittämättömistä kuvista! Kiitos! Rocket painatti levyt. Kiitos! Nyt se on jo ulkona.. Tilaa PUOLIKUU Levykauppa Äxsästä tätä tekstiä klikkaamalla! Levy toimitetaan Sinulle muutamassa päivässä! Puolikuun paras albumi sitten 90-luvun! Ja tämä on muuten totta.. 04_Laula_Ja_Tanssi_mp3.mp3

Laululabra 2011

Lokakuussa 2011 pidettiin ELVIS ry:n Laululabra. Tilaisuus oli kaksipäiväinen. Tarkoitus oli jakaa erilaisia lauluntekijöitä 2-3 hengen ryhmiin, jotka tekisivat mahdollisimman monta laulua. Niitä sitten tarjottaisiin myöhemmin levy-yhtiöille. Kun alkukahvit ja -esittelyt oli tehty, jaettiin ekan päivän työparit. Arpouduin Vesa Anttilan ja Niina Erjossaaren kanssa tiimiksi. Olin tosi iloinen; Vesa oli monissa kovissa keitoksissa marinoitunut pro ja Niina vaikutti uutena tuttavuutena iloisen innostuneelta. Hyvä yhdistelmä. Linnoittauduimme työtilaan ja viritimme läppärit ja pikku kuuntelut. Aivoriihi ekan tekstin ympärillä alkoi. Jotenkin lähistöllä näkyneet, rakenteilla olevat talot herättivät keskustelun ihmissuhteesta, joka on ajautunut joko/tai-tilanteeseen. Biisi valmistui parin tunnin aikana. Ihan hyvä startti. Kahvitauon jälkeen kävelymatkalla peli paikalla kerroin haluavani tehdä disco-biisin. Muutamassa minuutissa meillä oli GarageBndissa pari looppia ja pari riffiä. Vesa soitti synabasson ja yhden aivan elintärkeän riffin toisella synalla. Niina alkoi räpätä "jotain" pohjan päälle. Se "jotain" oli minusta täyttä asiaa. Biisi oli tässä vaiheessa vielä yhden soinnun biisi. Kaikilla oli läppärissä fb auki ja jotenkin sen maailma lävähti silmille. Heitin ajatuksen toisesta soinnusta kertosäkeeksi. Lisäksi löytyi mukava pianolaini.. Alkoi kuulostaa todella lupaavalta. Kehitimme kertosäkeen: "Hyväksy mut ystäväksi / klikkaa koko elämäksi / hyväksy mut ystäväksi" Mutta sitten oli paikka vielä yhdelle sanalle. Muutama rundi pyöriteltiin ja kuin taikaiskusta yhdestä suusta huusimme "Ja tykkää" Olimme leikitelleet ajatuksella, että tämä on laulau laulajalle, joka ei vielä tiedä olevansa laulaja. Mun mielessä kyllä kävi jo tuolloin, että "katotaan nyt vielä.." Biisi alkoi tuntua niin hyvältä, että en ehkä haluaisi antaa sitä pois. Teimme demon, johon tuli vielä hauskat "Woo-oo-o"-kuorot introksi. Biisi kesti tässä vaiheessa noin 1:45. Poistuimme kahvitauolle tekosiamme naureskellen. Olimme olleet todella "auki". Tällaista kimppaduuni parhaimmillaan on. Heittäytymistä. Kuuntelin "HMY:n" illalla autossa varmaan 20 kertaa.:) Teimme iltasella vielä yhden biisin, Vesan hienon teksti-idean "Onni kestää yhtä kauan kuin vaahteranlehdellä kestää leijua maahan". Sekin oli ihan ok, mutta minä olin kyllä (hiukan salaa, kyllä) ihan kuumana "Hyväksy Mut Ystäväksi"-biisiin. Myöhemmin puhuinkin tahon yksi toisensa jälkeen hyväksymään sen Q/2-levylle. Nyt se siellä on ja on minulle ehdottomasti albumin paras biisi. Vielä kun saisi jonkun kuulemaan sen.. Seuraavana päivänä jakauduimme Eero Luparin kanssa kahden miehen pariksi. Eerolla oli idea slovariksi, ja hieno olikin. Etsimme siihen sointuja. Ne löytyivät aamupäivän aikana, ja samalla biisin kehkeytyi aika hieno kertosäe. Tekstiä ei tullut, mutta sain vapaat kädet tehdä ehdotuksia. Jatkoimme toisen, hiukan "rallimman" biisin parissa. Olin ollut illalla kattomassa Freemanin levynjulkaisukeikkaa ja jotenkin ne positiiviset fjongat jäivät päälle. Biisi tuli tosi helposti ja tekstiä sivussa. Päivä loppui. Tein molempiin tekstin illalla. "Oikeitten Ihmisten Sunnuntai" tuli rallin nimeksi ja sekin päätyi Q/2:n uudelle albumille. Hidas biisi on tällä hetkellä "bending"-tilassa korkean profiilin artistille. Aika näyttää. Summa summarum; 2 levybiisiä 2 päivässä, lisksi 2 uutta biisiä yksin yöllä niiden välillä. Ne tullevat seuraavalle. Yhteistyössä ON VOIMAA!! Loppuhoisin molemmat biisit vuodenvaihteen jälkeen, "HMY:n" itekseni, (Luri lauloi hienoa Bee-Gees-vibrato-falsettia) ja "OIS:n" yhdessä Eeron kanssa. Eero soitti hienon sitar-imitaation. Sen havainnon tein, että seuraavaa albumia tehdessä on syytä tehdä enemmän yhteistyötä. Yksin on yksin, hyvien kumppaneitten kanssa ei. Vaikka olenkin levyn ilmestymisen jälkeen tehnyt ominpäin 8 uutta demoa. Mutta niistä lisää sitten joskus. Muutaman viikon päästä levyn loppuvaiheista. Samalla lepakkokanavalla, samaan lepakkoaikaan!.:) Tilaa PUOLIKUU Levykauppa Äxsästä tätä tekstiä klikkaamalla! Levy toimitetaan Sinulle muutamassa päivässä! Puolikuun paras albumi sitten 90-luvun! 11_Hyvksy_Mut_Ystvksi_mp3.mp3

PUOLIKUU-albumin synnystä, osa 1

Vuoden 2012 albumi alkoi "poltella" joskus viime kesänä (2011). Ihan ekana olin tehnyt pari pikku rallia, joista toinen perustui lähes 30 vuotta vanhaan demoon "Voice On The Radio" ja toinen tuli vaan tosta vaan kerran keittiön pöydän ääressä. Olin naputellut niihin Garagebandilla hahmot ja lähdin viikonlopun keikoille Mänttääm ja Mynämäelle. "Reunalla" ja "Pilvet". Matkalla Mänttään tein niihin kumpaankin ajellessa tekstit ja lopulta lauloin pikku demot ennen keikkaa järvimaisemassa, tehtaan varjossa. Lopun viikonloppua arvioin niitä iPodilta. Jokin oli alkanut, näemmä.. Seuraavaksi avasin vanhan "Kurjet"-biisin, jonka olin tehnyt joskus "Seis Maailma"-albumin jälkeen. Olin silloin hetken sitä mieltä, että minun on tuotava biisejäni lähemmäs "muuta maailmaa" eikä vain kuvattava "sisäavaruutta päässäni" sellaisena kuin se on. Myöhemmin olen luopunut moisesta ajatuksesta. Olen tullut huomaamaan, että en osaa muuta kuin toteuttaa itseäni biisieni keinoin. Muuten niistä ei tule "itselle kelpoja". Kontrollifriikki, Puolikuunsa Vanki.. Muuta en oikein muista "Kurkien" alkuvaiheista, mutta se kuulosti yhä - 4 vuotta myöhemmin - kivalta. Laulu vain oli luvattoman falskia. Eräänä lopukesän yönä lauloin sen lopulta uusiksi. Autossa, missäs muualla. Hyvä paikka, rauhassa jne.. Muistan kun kuuntelin trackiä luurit päässä, läppäri auton katolla. Yö oli saapumassa, päivän kajo oli enää muisto taivaanrannassa. Rajapintaa. Hyvä fiilis.. Eräänä mökkireissuna mun EI pitänyt tehdä mitään. Vaan teinpä "Puutarhassa" Pojalla oli seuraa serkustaan ja minä irtauduin hetkestä ja matkustin jonnekin kattojen ylle. Olin kuullut kattopuutarhoista radiossa, nähnyt Linnanmäellä. Voisikohan siellä, hmm.. Biisihän siitä tuli. Huomasin jossain vaiheessa, että nyt on kyllä tarjolla aika konesoundia, hiukan kuin inhoamallani "Tähdenlennon Taa"-levyllä. Leikittelin ajatuksella tehdä mokomalle albumille kakkososan, mutta luovuin siitä. Ajattelin, että lähestyn nyt musiikkia kuitenkin samasta tulokulmasta, mutta tällä kertaa EN ANNA hyviä biisejä pois. Kuin jatkeena tälle tein hiukan leikittelevän "Laulattaa". Se oli yhä muuten sama mökkireissu kuin "Puutarhassa". Kun ei pitänyt mitään. Niinhän se aina on, silloin kun ei pidä mitään, silloin sitten napsahtaa. Ei aina. Rocket kyselikin jo hiukan sinkkua, ja muistin vanhan "Vieläkö Niinkuin Silloin". Se oli hiukan loppukesäisä ja tein siitä version. Se olisi sinkku. Jota kukaan ei sitten kai huomannut. Sovitus oli enemmän bändi kuin kone, mutta täyttti sopivasti tehtävän; olin antanut biisin aiemmin erään toisen artisti laulettavaksi (Antti Huovila, joka tekikin hyvää työtä..). Mutta jokin jäi minua vaivaamaan biisissä. Halusin tehdä sen niinkuin sen itse "kuulin". Hiukan sama tarina on "Oli Kesä"-biisin kanssa. Nyt sillekin löytyi koti Puolikuu-levyltä. Alunperinhän sen lauloi levylleen Tauski. Se on tehty kai 1993, mutta EI siis päätynyt "Tähdenlennon Taa"-albumille. Biisit elää.. Biisejä alkoi siis tihkua ja sitten olikin jo koulujen alkamisen aika. Jollonka mulla oli aamupäivät aikaa istua työhuoneella. Sieltäpä löysin erään kasetin ja vanhan radiokasettinauhurini. Kasetilla oli demoja Just Divorcedin aikaisista, julkaisematta jääneistä biiseistä. Ajalta, kun kaikki koneitten käyttö oli ollut hyi-hyi. Ekana kasetilla (BASF, oikeen krominauha..) oli rumpukone-syntsa-instrumentaali, josta tuli heti hyvä fiilis. Tunti duunia, ja mulla oli "Laula Ja Tanssi" hahmona Logicilla. Minua kyllä, taas kerran hiukan nolotti laulaa, kun Hitsvillen kanssa yhteinen eteistila pursusi katu-uskottavia, oikeita muusikoita. Mutta pistin vaan biisiä luureihin lujemmalle ja annoin palaa juuri rustatun tekstin kanssa. Myöhemmin teksti muuttui hiukan ja lauloin kertsit uudestaan. Luri lauloi stemmat muutama kuukausi myöhemmin, samalla kuin muutamaan muuhunkin biisiin. Hän sanoi: "Sä muuten kuulostat jotenkin innostuneemmalta kuin aikoihin näissä!" Hän oli aivan oikeassa. Vedetäänpäs nyt kuitenkin välillä hiukan henkeä ja jatketaan loppujen biisien tiimoilta parin viikon päästä. Silloin levy on lähes kaupoissa.:) Sen kunniaksi kerron mm. mikä on laululabra ja kuinka sellaisessa tehdään biisejä. Ja kuinka kansia tehtaillaan! PUOLIKUU; yhtyeen 13. albumi ilmestyy 14.03.12. Klikkaa Tästä!!

OTK pala palalta; osa 2

Nyt kun Onko Taivas Korkealla on vielä pari viikkoa viimeisin Q/2-sukuinen albumi (Pospisilin You Belong To Me ilmestyy 1.6.) on hyvä jatkaa viimeksi keskenjäänyttä tarinaa biisien synnystä. A-puoli, eli 7 ekaa tuli jo käsiteltyä. Nyt B-puolen kimppuun. Ohessa muuten kuva paikasta, missä suunnittelin alunperin albumin kantta kuvattavaksi. No, taivas oli juuri silloin hyvän näköinen. Sekuntipeliä.. Kultasormi on kappaleena hiukan vanhempaa perua. Se oli olemassa jo aivan 2000-luvun alussa. Tein sen "hulluna vuonna" 2001, jolloin tein biisejä käytännössä päivittäin. Heräilin yleensä joskus kymmeneltä, join aamukahvit, kuuntelin "Kotimaisen Puolituntisen" ja ryhdyin hommiin. Aihio on syntynyt jonain tällaisena aamupäivänä. Muistaakseni 2005 kesällä aloin demoilla Seis Maailmaa varten. Biisi oli nyt uudella tekstillä mukana Bonnier-demolla. Se ei kuitenkaan ollut heille sopiva biisi. Unohduksiin. Rocket-albumille # 1, Huuda Hiljaa se ei ollut ehdolla. Uusia biisejä oli muutenkin niin paljon. 2010 kesällä laitoin sen mukaan demo-CD:lle, joka lähti esittelemään materiaalia 2011 albulta. Biisi kelpasi. Levylle. Kuulosti mukavalta koko ajan. Tie Aurinkoon oli aihio, joka oli alunperin englanninkielinen. Mulla oli jopa sovitettu versio, jota kuuntelin, kun ajelin Somerolle keikalle viime kesänä. Yhtäkkiä alkoivat suomalaiset sanat tulla. Kirjoitin äkkiä ylös. Mökkireissulla lauloin sitten rallin muiden, uudempien mukana. Sävel oli syntynyt samoissa sesseioissa kuin Summer'd, Pospisilin toka sinkku. Silloin satoi lunta kesken kevään. 2008? Niin kai se oli. Versiota hiukan keventelin iltamissa syksyllä 2010. Jotenkin se pursuaa tuon Someron-reissun (Joka oli hyppy tuntemattomaan, mutta hyvä sellainen) tunnelmaa. Aurinkoa, iltapäivän kiireettömyyttä, mutta jotain pikku värettä siellä täällä. Mä Olin Lintu on narripuhetta. Ei minulla ole ollut siipiä. Mutta biisi oli niinikään Seis Maailman-aikaista matskua. Ihmettelin silloin, kun se ei kelvannut. Nyt se löysi kodin. Ja jalostui matkalla. Uusi vokaali, uudet rummut, uusia soittoja. Yeah! Onnellinen Loppu on ollut biisinnimi, joka on ollut mulla 1980-luvun alusta. Silloinen biisi on itse asiassa Nyt Loppuu Todellisuus-albumilla, mutta se sai uuden tekstin; Meteliä. Silloin oli kiire tehdä, kaikki hyvät aihiot kelpasivat. Tuo tapahtumasarja triggasi sitten heinäkuussa 2010 eräänä sunnutai-aamuyönä uuden tekstin (automatkalla mökille biiseilemään). Aamun noustessa olin tehnyt tekstiin biisinkin. Olin kuunnellut Wilcoa varmaan kuukauden putkeen (loistava bändi, muuten). Biisiin etsiytyi hiukan Yankee Hotel Foxtrot-sävyjä, mutta en antanut sen häiritä. Biisin toteutus oli hiukan hankalampaa. Rummut, jotka tulivat biisiin viimeisenä, olivatkin hankalat soittaa. Samuli paukkutti viidet rummut päivässä ja niitä ei juuri tarvinnut editoida, mutta tämän kanssa oli hiukan vaikeuksia. Tempo on hankala, ei kovin Q/2-mainen. Lopulta jouduin tekemään sille "temput", eli kasaamaan lopulliset rummut aika pienistä palasista. Tuottajan despotismia, tiedän. Tahdon nyt tässä kyllä julkituoda tyytyväisyyteni siihen asenteeseen, jolla Samuli soitti muut (tämänkin) biisit. Se, että mainitsen "vaikeuksista" on tuotantoprosessin kuvausta, ei missään nimessä mikään epäluottamuslause! Aamuruskon Maat olisi varmaan ollut sinkku levyn jälkeen, mutta sinänsä hyvä biisi jäi itselleni hiukan vieraaksi muutaman oman soundiratkaisuni takia. Tajusin sen vasta kun levy oli masteroitu. Silloin se oli tehtaalla. Näitä jää. Olisi pitänyt olla tarkempi, mutta oli liikaa tehtävää lyhyessä ajassa. Nyt kuultuna se on jo tasoittanut. Aika on armelias. Aika kulkee itäänpäin.. Shake Go Baby Bop oli teksti, jonka tein ensin ihan toiseen biiseen. Sitä toista biisiä ei sitten ikinä tullutkaan ja tein siihen 2009 mökin vintillä uuden biisin. Rocket halusi siitä sinkun ennen albumia. Tein melko pitkiä päiviä ja öitä, että sain kuin sainkin muutettua SGBB:n riittävän rähiseväksi, että se ei olisi sinkkumatskua ja samalla OTK:n riittävän valmiiksi. Kuulin siinä sinkkubiisin, SGBB:ssa en. Hyvän albumibiisin kyllä. Siksi rummut ja kitarat siinä niin hitsisti mäikäävät. Halusin OTK:n jo syksyllä radioon, jos vain mahdollista. Se oli minulle selvästi syksybiisi. Intiaanikesä tuli vaan yks aamu. Olin heittänyt boitsun eskariin ja mulla oli 4 tuntia aikaa työhuoneella. Alkoi rallia pukata. Squier-Strato, Korg-minisyntsa ja Samulin rummut. Ja teksti sekä laulut. Kaikki muut paitsi nuo rummut tulivat 4 tunnissa. Ne tulivat yhdellä otolla pari viikkoa myöhemmin. Bassokin on siitä 500 €:n Korgista. Laitteita hyötykäytössä! Oli ilmeisesti 15.9, koska se manitaan biisissä. Editoin kyllä hiukan rakennetta iltamissa, mutta kaikki kuuluva (paitsi siis ne rummut) on tuona yhtenä aamuna värkätty. Elän Joka Sekunnin tuli möksällä 2010. Riffi kiikkustuolissa ja siitä biisiksi seuraavalla viikolla. Sanat suunnilleen improvisoin laulaessani. Niistä tuli ihan sopivan keveät, biisi kun on sellanen kesä-renkutus. Soolokitara oli mun kyvyillä biisin vaikein osio. Saukki soitti sitten syksyllä hyvät kevytrummut. Ohjeena "Soita kuin tyttörumpalit. Tai niinkuin ykskytykspistepirkko!!" Hän tajusi laakista. Lempeä päätös muutenkin jouhealle sessiolla. Albumia saattohoitaessani OTK alkoi soida radiossa tiuhaan. Se antoi ehdottomasti oman lisäpotkunsa hommaan. Tuli olo, että nytpä vasta onkin nasta tehdä. Oli ollut hyvin keikkoja, oli biisejä, soitto toimi, miksasin vaan vek. Minerva masteroi ne kivaan pakettiin. Minä ajelin öisin lenkkejä ympäri E-Suomea ja kuuntelin etsien viilattavia paikkoja. Kiitos kaikille osallistujille!! Niin kiva juttu kuin Spotify onkin, kuullaksesi nämä laulut sinun täytyy tilata Onko Taivas Korkealla esim painamalla tästä..

OTK pala palalta

Onko Taivas Korkealla, Puolikuun 12. albumi syntyi hiukan erilailla kuin aiemmat. Kesällä 2009 olin pitänyt ensimmäisen "henkilökohtaisen Woodstockini" Kuhmoisissa, järvimaisemissa. Tuolloin sain niin hyvin biisejä tehtyä, että halusin pitää materiaalin erillään tuolloin valmistelemastani Huuda Hiljaa-albumista. lisäksi päätin pitää toisen samanlaisen session seuraavana kesän. Ohessa biisien syntyjä pala palalta. Nimibiisin historia on käsitelty jo aiemmin, albumin kakkosraita Tällaisena Yönä syntyi samoissa sessioissa. Olin jo oikeastaan lopettanut touhut siltä yöltä, kello oli noin 3 aamulla. Kävin viimeisen kerran uimassa. Sieltä palattuani aloin kuitenkin kirjoittaa. Tein tekstin noin 10 minuutissa. Samalla tulivat muutamat muutkin sanat. Yöuinti inspiroi minua selvästi. Seuraavana päivänä tein itse biisin tekstiin, sitä hiukan muotoillen. Eräs osa tuntui olevan kertosäe-materiaalia, joten rakensin siitä hiukan istuvamman. A-osat jäivät lauseina öisiksi. Loppusointuja ei ollut, mutta en niitä kaivannutkaan. Melodia tuli tekstiin helposti, loppun keksin vielä hauskan beatle-henkisen kitarakuvion, jonka tuplasin. Kutsuu Tuuli Mua alkoi soida päässäni syksyllä 2010. Mulla oli ehkä 20 minuuttia aikaa ja biisiä pukkaa. Äkkiä videokamera päälle ja kitara käteen. Sain kuin sainkin hahmon narulle ja matkaan, minne nyt olinkin menossa. Seuraavana aamuna työhuoneellani aloin rakentaa biisiä. Tekstiä ei ollut, muutama lause englantia, ei muuta. Kun pohjassa oli rakenne, keitin kupin kahvia, otin lehtiön ja ilmeisen päättäväisesti kirjoitin tekstin. A-osat tulivat helposti, kertosäe vei enemmän aikaa. Lopulta se oli levymuotoinen. Pidin sitä hyvänä demo-tekstinä, mutta arvelin kirjoittavani uuden. Aloin laulaa biisiä demoten. Laulaessa huomasin, että se, mitä olin pitänyt kertosäkeenä olinkin elänyt ottojen aikana niin, että eka kertsi oli sama kuin paperilla, kolmas jotain ihan muuta. Mutta se "jotain ihan muuta" kuulosti paljon, paljon paremmalta. Hylkäsin paperiversion ja lauloin (Huom lauloin, en monistanut..) kaksi ekaa kertsiä kolmatta vastaamaan. Demo-miksaus, ja biisi e-mailina Rocketille. Oli kuulemma hyvä. Mainiota, olikin ollut puhetta, että lisää lauluja tarvitaan vielä. Mua Ei Todellakaan Haittaa Jos Sataa oli syntynyt autossa, matkalla tuolle ekalle "Woodstokille", 2009. Ajoin pohjoiseen, vaihdoin sen "eteläksi", sana istui rytmiin paremmin, muuten biisi on "totta". Riffi ja säkeistö-meininki oli syntynyt jo juhannuksena keinutuolissa istuessa, jolloin tein n. 20 aihiota. Mökin vintillä tein biisi-demon tokana. Ihan ekana en uskaltanut. Eka kipale kun kärsii yleensä lapsentaudeista. Halusin olla jo valmiiksi vireessä, kun ryhdyn tämän kanssa töihin. Se oli helppoa, niin paljon aineksia oli jo valmiina. Soitin Gretsch-sähkiksellä soinnut ja riffit. Kertosäkeen keksin biisin edetessä. "Sha-La-La" tulisi biisiin muutaman viikon päästä. Mutta sitä en vielä tiennyt. Asiaa palloteltiin paljon Maunon kanssa autossa. Hän olisi halunnut biisiin Beach Boys-meininkiä. Ihan siihen en katsonut olevani kykenevä, mutta idea oli hyvä. Sha-la-la on Suomen Beach Boys.. Tämä nimenomainen versio oli (uusiksi laulettuna ja pikku modulaatiolla lisättynä) se, joka julkaistiin Kari & Luri-sinkkuna 2009 syksyllä, Lurin miksaamana ja rummut/basso-soittamana. Q/2-albumille tein Gramex-syistä uuden version, joka kyllä myötäilee alkuperäistä. Luri omisti tuon version tuottaja-Gramexit, enkä siten voinut käyttää sitä Rocketin julkaisussa. Samulikin soittikin siihen syksyllä 2010 hienot rummut, kuten moneen muuhunkin biisiin. Olimme soittaneet kesällä Samuli-Luri-minä-kokoonpanolla yhden parhaista keikoista miesmuistiin. Halusin sitä driveä levyllekin. Kyllä sitä tulikin.:) Modulaatio-osan "fiiliksenvaihto" tulee siitä, että basso ja kitarat on soitettu siihen eri aikaan eri soittimilla kuin muuhun biisiin. Hiukan kuin Beatlesit olisivat ehkä tehneet, ajattelin. Yö Tää Tuulinen oli biisi, joka johti tehdessä Onko Taivas Korkealla-biisiin. Teksti oli tullut samalla lailla yöllä, kuin Tällaisena Yönäkin. On melko helppoa alkaa tehdä rallia, kun on teksti, joka tuntuu hyvältä. Melodialla on silloin selkeät raamit. Minä vain laulan mitä tulee mieleeni. Ja katson soinnut siihen. Loppu on kosmetiikka, tärkeää sellaista, mutta biisin ydin on noissa; sanoissa ja melodiassa. Kesäpäivä ulkona, syksy vintissä. Siitä innoittuneena ja YTT:n meiningistä rohkaistuneena lähes improvisoin Onko Taivas Korkealla-biisin. Niin hyvä kuin YTT:n demo olikin, lauloin ja soitin sen kuitenkin syksyllä 2009 uusiksi työhuoneellani. Vain teemakitara ja basso jäivät mökiltä. Sain paremman ja laulusta vireisemmän oton. Mitä Maailmassain Teen syntyi 2010, kun olin palannut Kuhmoisiin. Woodstok, osa 2. Nyt olin vuokrnnut viereisen mökin sessioitani varten. Minulla oli tilaa ja viikko aikaa. Tekstejä (mm ko biisin tekstin) olin tehnyt jo edellisellä viikolla, "oikeaa" kesälomaa viettäessäni. Jäin yhtenä aamupäivänä sisään ja naputtelin tekstejä. Niitä vaan tuntui tulevan. Muodot ja riimit elivät toki laulaessa paljonkin, mutta taas oli jo jotain, jolta ponnistaa. Ei tullut tyhjän taulun kammoa. Varsinainen työsarka oli ollut Anja Niskasen tulevan singlen teksti. Sivutuotteena syntyi kymmenkunta Q/2-tekstiä. Välillä mietin, miksei laulunteko ole aina näin helppoa. MMT eli miksausvaiheessa, syksyllä, paljon. Se oli rakenteellisesti hiukan "pötkylä", joten päätin keventää A-osia, vaikka Samuli oli jo soittanut sinänsä ansiokkaat rummutkin. Niistä jäi A:han vain bassari, kertseihin avasin koko setin. Djemben löysin työhuoneen kahvitilasta. Syntikoita 70-luvun hengessä ja 09-kielillä soitettu kitarasoolo, jonka scattasin tuplaten. Normaalisti soitan 013:n kielillä. Ehkä hyvä, että raidat loppuivat Portastudiostani kesken. Lopulta olin varsin ylpeä pikku teoksestani. Se oli saanut uusia ulottuvuuksia. Vähemmän on enemmän. Vai miten se nyt olikaan.. Aika Kulkee Meitä Vastaan oli Rocketin idea. Laulu oli alunperin Marjorien levyttämä raita, joka on yllätyksekseni elänyt omaa elämäänsä kaikki nämä vuodet. Kokeilin biisiä ensin ihan toisella lailla. Juha antoi mulle muutaman hyvän idean ("ei näin, mites noin..") ja aluksi hyvin pitkin hampain aloin tehdä itselleni hiukan vierasta hidasta biisiä. Kunnes idea todella iski. Ja sitten SE alkoi elää ihan omaa elämäänsä. Mietin, olisipa Karilla saksofoni. Samassa kuulin (sunnuntai-iltana n. klo 20:30) työhuoneeseeni etäistä fonin soittoa. Muistin; Juho Hurskainen, Agents-fonisti asuu tuossa seinän takana. Nopea puhelu. 10 minuutissa mies oli altto-saksofoninsa kanssa mikrofonin äärellä. Hän kuunteli biisin ja katsoi mestan. Hetki äänenavausta kahvihuoneessa (jonka minä tietysti äänitin n. 10 metrin päässä auki olleella mikillä, ja käytin erittäin epäortodoksisesti biisin loppufeidissä. Siinä oli niin hyvä tila ja puhku..). Varsinaisesta soolosta kolme ottoa, joista sitten tein kompositioraidan editoimalla. Mies oli puolessa tunnissa matkalla Liberten jameihin, mihin hän oli juuri ollutkin lähdössä. Ajoitus on tärkeää, joskus! Levykansiin jäi virhe; niissä lukee tenorisaksofoni. Tuijotin sitä oikolukiessani sata kertaa huomaamatta. Ja keksin heti, kun sain levyn käteeni. Valmiin levyn. Nolottaa vietävästi.. Lisää kirjoitan, kunhan on aikaa..:)

Onko Taivas Korkealla?

Olen vuosien saatossa tehnyt biisejä mitä merkillisimmissä paikoissa. Viimeiset Viisi Kilometriä tuli mieleeni saunan lauteilla, Ota Minut Nyt studiossa melkoisen pakottamisen tuloksena, Kranaattiomenoita autossa matkalla keikalle. Noin 14 vuotta minulla on ollut työhuone, paikka jossa voi suht' vapaasti möykätä läpi yön. Kaikkea on kokeiltu. Kesällä 2009 kuitenkin päätin nostaa Portastudioni ja muutaman soittimen autoon ja hurauttaa keskisuomalaiseen järvimaisemaan. Minulla oli 5 päivää aikaa, sitten olisi tultava sivuprojektin bändiharkkoihin. Suuntasin auton kohti Kuhmoista, vanhempieni mökille. Jo itse lähtö tuntui vapauttavalta. Varasin huolellisen miehen tavoin muistilehtiön käden ulottuville. Jos vaikka runosuoni sykkisi. Tein automatkan aikana 5 tekstiä. Perillä nostin kamat hetimiten mökin vinttiin. Huono äänieristys, sisaren perhe ja vanhempani mökkeilemässä. Minä olin tullut kuitenkin töihin. Sormet syyhysivät päästä yön selkään luurit päässä Telecasterista sointuja etsimään. Tein ekan demon heti saunassa ja järvessä käytyäni. Se ei ollut mikään erityinen, mutta -mikä tärkeintä- peli oli nyt auki. Toinen demo syntyi heti perään autossa tekemääni tekstiin. "Mua Ei Tod. Haittaa Jos Sataa" on mukana ensi viikolla ilmestyvällä albumilla. Jo nyt tiesin, että oli kannattanut tulla Ajatus mökkidemoista syntyi kun juhannuspäivänä, muutamaa viikkoa aiemmin olin samaisen mökin alakerrassa istunut keinutuolissa kitara sylissäni, videonauhurille riffejä tallentaen. Perhe hyöri siinä ympärillä, minä olin jossain toisessa avaruudessa. Kuulin biisejä, jotka piti saada talteen. Videonauhuri oli ainoa tallennin, joka oli mukana. Päivät vintillä kuluivat mukavasti. Keskiarvo oli kolme biisiä per päivä. Tekstejä syntyi yöllä. Enimmät metelöinnit koitin tehdä ihmisten aikaan. "Tule, Kari, välillä vähän tänne aurinkoon sieltä!" kuului hyväätarkoittava kehoitus. Mutta kun minä en ollut tullut viltillä loikoilemaan. Minä etsin syksyä sisältäni. "Onko Taivas Korkealla" tuli eteeni kuumana heinäkuisena iltana salaman lailla. Olin juuri tehnyt "Yö Tää Tuulinen"-biisin ja kuuntelin sitä miettien "Tähän tyyliin". Ajattelin nostaa tempoa. Rumpukone tottelee helposti. Soinnutkin tulivat kuin itsestään. Biisillä oli yht'äkkiä rakenne. Soitin pikapikaa basson (joka oli jäävä lopulliseksi, koska siinä oli biisin clue). "Kasibasso tässä tempossa? Olenko mä nyt ihan varma? Mutta kun se kuulostaa niin hyvältä! No voihan sen sitten muuttaa iltamissa.." Tekaisin biisiin tekstin ihan lennosta. Kuulin sukulaisteni jutustelut hyvin vinttiin. He kuulisivat joka sanani. Pakko koittaa joku järki saada tähän tekstiin, think, think, think!!! "Hei, täähän toimii ihan ok." Laulu ja stemma sisään melkein kuiskaten. Lopuksi kitarateema introon ja fillejä tokasta a-osasta eteenpäin. "Älä täytä liikaa, ethän!!" Tunti siinä taisi mennä. Huh, valmis. "Aika iskelmää", mietin. "Mutta ei paha.." Tämän jälkeen sessio kieltämättä hiukan hajosi. Tiesin, että nyt olin käynyt niiin korkealla, kuin se oli niissä puitteissa mahdollista. Tein loppupäivinäkin biisejä, mutta ne eivät olleet ihan samaa tasoa. Kuitenkin 5 alkupään biisiä noista sessioista tuli nyt ilmestyvälle levylle. Hassu piirre asiassa oli se, että olin samanaikaisesti valmistelemassa albumia, josta tuli "Huuda Hiljaa", Puolikuun edellinen levy. Minulle oli kuitenkin hyvin selvää, että haluan pitää tämän "järvilevyn" erikseen. Se oli minulle "lomaa" levynteosta. Materiaaliakin oli riittävästi jo olemassa. "HH" ilmestyi sitten lopulta 2010 maaliskuussa ja samana kesänä tein toisen mökki-session. Silloinkin tein kymmenkunta laulua, joista 4 on mukana levyllä. Syksyllä, kun sitten aloin viimeistellä uutta albumia, tein vielä joukon uusia lauluja työhuoneellani. "Onko Taivas Korkealla", Puolikuun 12. albumi on käytännössä yhdistelmä näistä kolmesta sessiosta. Levy, jonka tein lomalla levynteosta. "Onko Taivas Korkealla" tilattavissa tästä linkistä.

Poutaa - erään laulun synty

Laulut pulpahtelevat esiin mitä erillaisimmin tavoin. Osa "kirjoittaa" itse itsensä - ne vain yrittää pistää muistiin tulvan varalle. Osa pyörii päässä vuosikausia johtamatta pahimmillaan mihinkään. Joku on enemmän "tehty", valmistettu, kuin toinen. Onko joku tapa parempi; Olen tullut tulokseen ettei ole. Lopputulos ratkaisee, ei tapa

"Huuda Hiljaa"-albumin Poutaa syntyi itselleni melko harvinaisen yhteistyön tuloksena. Olimme jo pitkään miettineet lauluntekoa Erkki Vuokilan kanssa. Erkki on pitkän linjan sanaristikkomies, tuttu jo Radio Mafian aikaisesta Sanaseppolooshista. Tuttu äänenä. Mieheen tutustuin vasta vuonna 2005. Siitä asti olemme pitäneet yhteyttä lähinnä puhelimitse, joskus mailaten.

Kesällä 2008 kuitenkin tapasimme pitkästä aikaa. Päätimme vihdoin yhdistää voimamme laulunteon merkeissä. Erkki antoi minulle tekstejä ja melko vapaat kädet. Siitä sessiosta on albumilla Yhä Taikaa-niminen ralli. Siihen sisältyi melkoinen nippu Q/2-piirteitä ja laulu tuntui hyvin onnistuneelta. Hyvältä alulta. Päätimme tehdä lisää, istuen oikein nokatusten.

Eräänä sateisena iltana Erkki tuli pajaani. Keitimme luonnollisesti alkukahvit, jotta virallisoloinen, kuulumisienvaihtoon ja yleiseen spekulointiin usein harhautuva session-osa johtaisi meidät kotoisampaan, uskaltavampaan ilmapiiriin. Se on tärkeää. Laulua tehdessä on oltava "vireessä". Siksi on "verryteltävä". Yksin se on nopeampaa, tiimissä hiukan hitaampaa.

Lopulta ryhdyimme pallottelemaan ideoita. Olin jotenkin valmistautunut tekemään T.Rex-tyyppisen purukumihölkän. Se johti muutamien muistumien kautta alun tekstiin "Silloin tuntenut en sydänsurua / kuuntelin vain illat Metal Gurua". Se tuntui sopivan nostalgiselta ja nauratti meitä. Mulla oli punainen Tele, jolla koetin hahmottaa biisiä. Ruutuvihko ja Tele, niinhän niitä on ennenkin..

Jossain kohtaa tunnuimme jumiutuvan varsin klisheisen nostalgiavuoren alle, ja olin jo melkein varma, että nyt jää biisi syntymättä. Kuin kohtalon oikusta jostain mielen sopukoista nousi esiin termi "poutaa", joka kohosikin koko biisin kantavaksi ajatukseksi, kun äkkäsin, että sen melodian pitäkin muuntua alun hiukan lakonisesta maastosta. Erkki antoi ohjeita ja neuvoi, mikä versio on kulloinkin hyvä, kun haimme riimejä, jotka lopulta nitoivat yhteen jotain, mistä oli ilmiselvästi tulossa kertosäe.

Lopulta säkeistö ja kertosäe olivat kasassa. Tiesin, että nyt olemme päässeet hankalan paikan yli ja tarvitsemme enää toisen säkeistön, joka on tavallaan lisää sitä, mihin eka A-osa meidät johti. Mietimme kertosäkeen merkitystä (se on minulle itselleni hyvin selvä), mutta olimme tavallaan tyytyväisiä, että saimme pienen avautumisen johdosta kiinni langasta, joka johti lopulta pisteestä A pisteeseen C. Juuri sinne laulujen pitääkin viedä. Ei sinne, minne odottaa, vaan sivuteille.

Toisen säkeen teko oli helpompaa. Lopulta valmistimme nopean demon biisistä, ja sessiomme oli sillä erää ohi. Niin oli sadekin. Jäin vielä laatimaan pientä sovituksentynkää, ja miksasin version ja lähetin lopulta mailina Erkille.

Biisi jäi muhimaan. Ollessani syksyllä laivalla keikalla se palasi mieleeni. Kotiuduttuani tein biisistä uuden, ei ollenkaan glam-rock-tyypisen vaan paljon keveämmän demon. Olin täysin varma, että se ei toimi. Soitin sen kuitenkin Erkille ja hän tykästyi siihen paljon. Oli kuulemma paljon parempi kuin aiempi. Kun aloin pohtia albumia, tein itselleni CD:n, jossa oli tuo uudempi "kevyt-versio". Se tuntui kerta toisensa jälkeen hyvältä, kuin keitaalta monen tyypillisemmän Q/2-ratkaisun keskellä. Se myös hiukan jalostettuna päätyi albumille.

Hyvässä tarinassa on aina opetus. Jos tässä on joku, olkoon se se, että kannattaa kirjoittaa jostain, minkä tuntee omakseen, jostain, mihin itsellä on tunneside. Silloin ehkä ripaus siitä jää riimeihin ja on laulettuna hiukan enemmän totta kuin vain lauseet joiden haluaa uskoa olevan sitä. Se on pieni asia, mutta voi olla juuri se, joka EHKÄ erottaa laulun muista.

Puolikuun Kokoonpanot 1988 - 2005

Puolikuu syntyi pääsiäisenä 1988. Ekoissa harjoituksissa WElmun Koisotien bänditalossa ottivat "Like Rain"in ensi akordit Arto, minä sekä basisti Tomi Nuotio, joka soitti Lumiraja-nimisessä yhtyeessä. Kokoonpano muuttui jo seuraaviin harjoituksiin. Basistiksi lupautui Jukka Asiala, jonka muistin Claudia-yhtyeestä. Hän säilyi bändissä 12 vuotta!

Kun perusketju oli kasassa oli vuorossa soolokitaristin hankinta. Koesoitimme monia tarjokkaita. Osa heistä ei sopinut tyyliimme, osa taas oli liian kiireisiä vakituiseen harjoitteluun. Jälkimmäisiä oli myös Jarkka Rissanen, mutta hänen kanssaan soitimme ekan keikkamme Haagan Idassa. Teimme myös ekan demon. Seuraavan viikon keikalla olimmekin jo sitten taas trio.

Seuraavana vuorossa oli Tepi, Teo Cederqvist. Komea pitkä tukka, hieno kitara ja ujonkauniit kasvot. Tepi Was Our Guy! Soitti sopivan yksinkertaisesti eikä dominoinut liikaa. Tepi soitti ekalla sinkullamme, omakustanteella "Light Down Low" Keikkoja tehtiin myös Oy Videa Ab:n pikkubussilla. Olin silloin töissä mainostuotantoyhtiössä ja sen toimitiloista tuli myös meidän tukikohtamme. Harjoitella siellä ei voinut melu-syistä. Se tapahtui komeasti Savoy-teatterin lavalla. Aika hienot puitteet!

Meistä tuli kuitenkin pian suomea laulava yhtye, eikä Tepi halunnut olla sellaisessa. Siksi tilalle vaihtui Tapio "Tappi" Kallio. Hän oli muutaman vuoden meitä vanhempi, ja se johti väistämättä sukupolvien väliseen kuiluun välillämme. Hänen kanssaan levytimme kuitenkin "Hämärään Huoneeseen" albumin. Olihan mukana tuottaja Janne Louhivuori, joka soitti myös muutaman tärkeän riffin. Tästä tietenkin vaikenimme visusti. Emme halunneet että meitä alettaisiin pitää yhtyeenä joka ei soita itse omilla levyillään. Se oli sitä "katu-uskottavuutta"!

Tappi jäi pois "Makeaa Myrkkyä"-albumin levytyksen alussa. Halusimme hoitaa Jannen kanssa kitaraosuudet miehissä, ja muutenkin levy tehtiin keskitetymmin ja tuottamalla, mikä olikin hyvä asia. Syntyi ns. puolikuusaundi, jota hyödynnettiin sitten pari levyä lisää. Kitarat johdolla miksauspöytään, koneasioita kehiin ja rummut vasta päällesoittona kulloisenkin tarpeen mukaan. Puolikuun parasta aikaa tuo kesä `91, jolloin illat tehtiin levyä päivätöiden ohella.

Päivätyöt saivat kuitenkin jäädä kun "Myrkkyä" alkoi menestyä ja keikkoja rapsahdella.  Sähkokitara ripustettiin alunperin taustalaulajaksi värvätyn Kai Jämsän harteille. Samaan aikaan hankittiin sekvensseri, jotta saatiin kone-asioita myös keikalle. Näin orkesterin kokonaissointi pysyi tukevana.

Kokoonpano pysyi monta levyä eli vuotta. Keikkoja oli hirveästi, treenattu ei enää ikinä ja bändi meni vuoden ´93 huipun jälkeen alaspäin koko ajan. Olimme huomattavan paljon enemmän kiinnostuneita lieveilmiöistä kuin musiikista! Peli olisi pitänyt puhaltaa poikki, mutta kuka nyt ruokkivaa kättä purisi. Helppo sanoa nyt vuosikymmenen päästä, mutta silloin en tätä yksinkertaista asiaa tajunnut omaa kusipäisyyttäni. Luulin että kykenen siihen mihin kukaan ei ole kyennyt; kasvattamaan laatua, määrää ja suosiota koko ajan. Toisin kävi!

Olimme kuin hukkuva laiva, ja pian soittelinkin soolokitaristin perään joka suuntaan. Nyt se olikin vaikeampaa. Vessu, Vesa Sahlgren (ex-Claudia) soitti "Sinä Tulit"-albumin kiertueen, mutta kesäksi Telecaster Thinlinen varteen vaihtui toinen ex-Claudia, Mauritz Möller. Mauke olikin parasta mitä Puolikuulle oli tapahtunut aikoihin. Hänen positiivinen asenteensa tarttui pian meihin muihinkin ja pian keikkailu alkoi olla taas mukavaa. Alettiin harjoitellakin aika säännöllisesti. Sovittiin että otetaan takas se paikka mikä meille kuuluu! Siinä bändissä oli asennetta!

Levyjä suunniteltiin ja tehtiinkin. Paras terä niistä kuitenkin lopulta "stailattiin" johonkin. Meidän ehkä haluttiin olevan jotain muuta, kuin mitä olimme. Sinkut soivat silti hyvin radioissa, mutta tuotantotimissä vain mietittiin ja mietittiin. Kukaan ei oikein uskaltanut ottaa vastuuta mistään. En minäkään.

Me lähdettiin pois ja siirryttiin pienempiin kuvioihin, hetken aikaa oltiin jalat pöydällä ilman kotia, mutta se löytyi, Johanna. Atelle olin aikanani lähettänyt ekan demoni. Atelle olin tehnyt ekan sinkkuni Nyt päästiin Atelle (Blom) ja Pekalle (Aarnio) albumintekoon. Kokoonpanokin säilyi. Kunnes tuli ongelma.

Jukka halusi mennä päivätöihin. Hän oli tullut kahden tyttären isäksi vuosien saatoksi, enkä ihmettele hänen ratkaisuaan ollenkaan. Tapa, jolla me hoisimme asian oli kauempaa tarkasteltuna tyhmä. Mutta nyt sen tajuan. Olin väärässä, olisi voitu toimia toisinkin. Anteeksi! Jos joskus jäähallissa tavataan nyt voitais jo taas moikata. Otettiin Jämsä takaisin, tällä kertaa basson varteen.  Kyllähän se toimi.

Mauke vetäytyi aika pian, harmi. Menetimme paljon kun tuo hilpeä pikkumies ei enää höpöttänyt sananmuunnoksiaan joka väliin. Apu löytyi kirjaimellisesti Taiteiden yöstä. Henri Björklöf, ex-MiesKone, ilmoitti olevansa mies jota etsimme.. Hänen kanssaan olikin helppo löytää yhteinen sävel. Minulla ja hänellä on sama intohimon kohde; rakkaus pop-triviaan ja yleiseen muisteluun. Lisäksi Henri osasikin todella soittaa kitaraa. Hurriganesin soolotkin nuotti nuotilta. Joskus soundcheckissä soitettiinkin koko "Rock´n`Roll All Night Long"-albumi. settiinkin tuli yksi cover-biisi. "I Will Stay". Maailman paras tanskalainen laulu!

Valitettavasti bändin yleinen suunta oli kuitenkin taas kohti suurta välinpitämättömyyttä.
harjoittelu ei Henkan lisäksi kiinnostanut oikein ketään. Eivätkä välit muutenkaan olleet kovin lämpimät. Keikkojen jälkeen kyllä otettiin, mutta yhä useammin sulkeuduin huoneeseeni pullon kanssa. Bändi alkoi natista liitoksissaan vaikka mitä koitti. Lopulta Arto lähti yllättäen.

Meillä oli keikkoja koko ajan, joten rumpalin kanssa tuli hätä. Timo Räsänen, ex-Mamba istahti pallille, jossa hän oli tuurannut Artoa jo muutaman kerran. Mainio rumpali ja hieno mies, mutta soitti aivan eri tavalla kuin Arto. Meni puoli vuotta ennenkuin bändi alkoi kuulostaa taas bändiltä, ja sitten Timppaa pyydettiinkin  Kirkan  bändiin.  Enemmän keikkoja,  paremmat liksat.  Minä sanoin  tottakai menet, ei kahta kysymystäkään.  Kysyin Artoa tuuraamaan, ja hän ilmoitti tulevansa ei tuuraamaan, vaan vakituisesti takaisin! Arto`s back!  Timo menehtyi 2004. RIP Timppa!

Arton eka tuurauskeikka oli "Puolikuu Plays Puolikuu" albumin kuvaus. Kun valmiit kuvat saatiin käteen ilmoitti Henkka että hän lopettaa soittamisen ammattilaistasolla. Valintaa en arvostele, ajoitus oli ehkä huono. Mietimme kenet otamme kahden viikon varoajalla. Emme ottaneet ketään. Digitekniikalla neljän miehen bändi kannessa muuttui trioksi!

Meni aikansa ennenkuin sain laulun ja kitara-asiat keikalla haluamaani balanssiin, mutta nyt olen sitä mieltä että trio on selkein bändimuoto. Ei turhia fillailuja, vaan suoraa asiaa koko ajan. Kaitsu lähti omaan Komboklubiinsa, ja LeXa tuli basistiksi vuosi sitten ja tuntui hienolta että meillä on taas samaan suuntaan katsova bändi kasassa. Arto Meni välillä päivätöihin ja Samuli tuli kuvioihin. Nykyään Arto on taas enemmän mukana, koska hänen työnsä on freelance-tyyppistä. Tavallaan nastaa, että on kaksi aivan erilaista bändiä, vaikka suurinpiirtein samat kipaleet.

Kokoonpanon sisäänajo vie aina oman aikansa. Sitä ei voi tehdä pelkästään treenikämpällä.
Siksi Te, hyvä yleisö olette saaneet nähdä välillä hyvinkin hauskoja tilanteita keikalla. Ne ovat bändi-elämää, Liveä! Sellaista elämä on. Tänään tässä näin, huomenna tuolla noin!

Kirj. huom. Tämä on ajankohtaistettu versio aiemmin tällä saitilla julkaistusta artikkelista.

Tästä Alkaa Tulevaisuus

15 vuotta sitten, keväällä ´92 olin töissä BaseBeat-studiolla. Tai ainakin yritin tehdä töitä, koska olin yleensä aika väsyksissä. Viikonloput menivät usein keikoilla, mutta päivätyötä en ollut uskaltanut lopettaa. Oli kai pääsiäisen alus. Puhelin soi. Langan päässä oli Veksi Salmi. Hän kertoi "levyn (se keltainen) myyvän kuin leipää." Hän vaati uutta albumia julkaistavaksi jouluksi, viimeistään marraskuun alussa, mielellään jo lokakuussa.

"Mahdotonta!" totesin. "Me ollaan keikoilla kaiken aikaa!", pieni loma on sovittu ja sitten jatkuisi kiertäminen. Eikä ollut biisejä. Joitain lauluja oli jäänyt yli "Myrkkyä"-levyltä, mutta niistä ei albumia saisi. Veksi tiesi, mistä narusta vetää. "Teet niitä! Niin on tehty ennenkin, tässä on monta kuukautta aikaa, Näytä nyt, että et ole pelkkä yhden hitin ihme! Kyllä sinä pystyt siihen!" Minä kuuntelin ns. monttu auki.

Tajusin, että Iso Vee oli tosissaan. Hiukan alaa nähneenä tajusin myös, että jo silloinen, noin 10.000 levyn myyntimme oli aika iso juttu. En ollut ikipäivänä osannut moista odottaa. Ja nyt minut oli haastettu tavalla, jota en voinut oikein vastustaakaan. Soitin Jannelle, ja kerroin  puhelusta. Hänelle oli jo soitettu ja alkoi valtava studiopäivien etsintä. Studion puolelta se oli helppoa, koska tekisimme iltoja, ja studio oli äärimmäisen harvoin buukattu iltaisin. Eniten oli kyse siitä, että saimme Jannen ja bändin kalenterit kohtaamaan. Löysimme nelisen viikkoa sopivaa aikaa, hiukan hajallaan, mutta arvelimme, että voisi olla jopa hyväksi. Ehtisimme kuulostellakin välillä aikaansaannoksiamme.

Bändi ei tietenkään ollut treenannut nuottiakaan biiseistä, mutta silti yritimme aluksi perinteistä bändisessiota, osin ns. bändihygienisistä syistä.. Jo samana iltana luovuimme ajatuksesta, ja päätimme tehdä levyn edeltäjänsä tavoin, raita kerrallaan. Janne ja minä katsoimme varmaan muiden huomaamatta toisiamme ehkä ihan pientä helpotustakin tuntien. Treenattuja biisejä on helppo napsaista bändinä kiireessäkin nauhalle, treenamattomia ei. Välttyisimme monelta turhalta mutkalta. aikaa kun ei ollut hukata, kuten vuosi takaperin oli ollut. Meillä oli deadline! Ai, että nautin tilanteesta, ja se kyllä latasi minusta esiin uusia, itsellekin tuntemattomia puolia.

Olin demonnut melko nopsaan kasaan hutaisemiani biisejä pikaisesti iltana parina, ja niiden demojen uudelleentekoon, paremmin soundein ryhdyttiin. Ensiksi tehtiin "Silmänkääntäjät", kertomus juppiajanmeiningeistä, jonka olin tehnyt jo ´80-luvun lopulla, englanniksi. Siihen saatiin kiva svengi ja se loi uskoa projektin eteenpäinmenolle.

"Älä Ole Hellä"n kohdalla oli pientä skismaa. Janne piti sitä liian "mattinajateppona", jonka Jukka heti iloisin ilmein paljasti minulle, kun tulin laulamasta sitä. Janne oli sanonut:"Älä nyt kerro tätä Karille.." Olin salaa otettu, silti, vaikka rokkipoika minussa vastusti tietysti jyrkästi. Matti ja Teppohan ovat kuitenkin Isoja Nimiä. Onneksi jätin jo demosta pois sanan "elämä" noiden kolmen sanan edeltä. Se olisi ollut korni homma.

Albumin nimibiisi oli hajottaa yhtyeen. Sen lopullinen versio, jossa bassari menee neljään oli liikaa osalle bändiä. Minusta se kuulosti hiukan The Motors-yhtyeen Abbamaisilta biiseiltä, enkä nähnyt mitään isompaa vikaa poljennossakaan. Lopulta Kisu ratkaisi ja valitsi levylle tulleen version.

Tekstien kanssa oli isoja  hankaluuksia. Mulla oli joitain, mutta Janne vaati suureen osaan parempia. Soitin Maunolle, joka oli tuottanut aikanaan Just Divorced-yhtyeen sinkun "Läntinen Lupaus". Hän kirjoitti parissa päivässä lopulta puuttuvat tekstit, joita sitten korjailin suuhuni sopiviksi hänen antaminsa valtuuksin. Hetken pohdimme "Lupauksenkin" uudelleen levyttämistä, mutta en halunnut ryhtyä moiseen. Albumi alkoi olla kasassa. Kului kai viiden viikon illat Malmilla, Viljatie 4ssä. Paikassa on nykyään joku toimisto.

Miksaus tehtiin Dan Tigerstedtin tarkkojen käsien ja silmien toimesta FinnVoxissa. Viikossa kai oltiin valmiit. Sinkku "NLT"/"Kolmas Tähti Oikealla" oli miksattu jo ennen tätä samassa paikassa.

Lopulta oltiin valmiita deadlinen koittaessa. Ja Veksi oli oikeassa. "On taottava, kun rauta on kuumaa". Silti hän kuunteli tulevaa, vielä masteroimatonta albumia Kisun huonessa kanssamme sormiaan hiukan hermostuneesti takoen. Ekana biisinä oli "Meteliä". Veksi ryki ja sytytti uuden tupakan. "Älä Ole Hellä" alkoi. Hän kuunteli kertosäkeen kerran, ja nousi ja sanoi, että työt odottavat. Minä juoksin hänen eräänsä ja kyselin miltä biisit vaikuttivat, ilmeisesti eivät kovin hyviltä, pelkäsin. Veksin vastaus oli: "Riittävältä!" Ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että hän oli kuullut hauamansa koukun, ja luotti siihen, eikä aikonut haaskata hyvää työaikaa asiaan enempää.

Ja sitten ne keikat vasta alkoivatkin, toden teolla. Muistan, kun soitimme sekä "Todellisuuden" että "Hellä"n ekaa kertaa livenä Radio Mafian suorassa livelähetyksessä Turun Kårenilla. Se oli valtaisa kokemus, mutta nolo homma oli se, että "Todellisuudessa" käyttämämme sekvensseri oli hukannut biisin matkalla. Naputtelin uuden pohjan vartissa jossain Kårenin käytävillä luurit päässä. Valmiiksi tuli, sekin. Andy Snellman, vanha bändikaverini miksasi YLEn  ulkolähetysautosta.

Päivätyöt loppuivat vuodenvaihteessa. BaseBeat teki konkurssin. Se oli kolmas kerta kun sain kenkää töistä ko. syyn takia. Kolmas kerta toden sanoo, en tiedä..

Hetki tähtiä, tähtihetkiä..

Sarjassamme vanha, siis tosi vanha kansikuvapoika muistelee yritän miettiä kerrankin ilman sarvia ja hampaita (epätyypillistä mulle, myönnän), mitkä olis olleet ns. Top-5 kokemukset Puolikuun uran varrelta. Tämä on täysin subjektiivinen otanta. Perustuu allekirjoittaneen muistiin, tuohon jo fragentoituneeseen kovalevyyn, jota ei ehkä voi formatoida. Gimme Gimme Shock Treatment!

Top 1. Se valtava yhteenkuuluvuus, joka sai meidät uskomaan, että "Makeaa Myrkkyä" sisältää jotain, joka ei ole tyypillistä muulle sen ajan tarjokkaille. Se valtava vastustus, jota laulu sai osakseen levy-yhtiöissä vain vahvisti sitä. Sitten Kisun huoneessa vapauttavat sanat: "Laitetaan tää heti ulos, albumi tammikuussa". Se valtava pettymys, kun mitään ei tapahtunukaan heti. Bello Romano soitti sen kai kerran Cityssä ja vittuili vielä intron päälle jotain Dire Straitsista. Ei varmaan niin pahalla, mutta korvamme kuulivat sen niin. Bellohan oli kuitenkin hyvä jätkä, vanhan Cityn miehiä.Kiitos! Sitten joulun jälkeen näin faksin. Biisi oli paikallisradioitten soitetuimpien joukossa. Sijalla 16. Se tuntui pelastukselta. Olimme jo luovuneet toivosta. Siitä se sit lähti. Sit Mafia tarttui siihen.. Kiitos!

Top 2. Levy ilmestyi Top-40:neen kuin varkain. Olimme aivan shokissa. Meidän levy, se ruma, se keltakantinen, CD, LP, C-kasetti. Joku on ostanut sitä, kaupasta kotiinsa. Niin paljon yhden viikon aikana, että se on sijalla 32. Kiitos!! Se tiesi esiintymistä "Lista"-ohjelmassa. Olin varma, että näen unta. Pitkän aikaa epäilin, että jossain vaiheessa joku kertoo, että tää on ollut vaan tosi iso käytännön pila. Sitten soittaa tää Pasi, ja sanoo: "Kuka teitä myy, kun teillei oo keikkoja, mä pystysin tältä istumalta kevääks sopiin ainakin 15 keikkaa..".Kiitos!  Meitä myi yks toinen toimisto, ja he antoivat meidän mennä.. Kiitos!

Top 3. Ekat keikat maaseudulla. Pe 13.3. 1992. Mikkeli ja la 14.3.1992 Keuruu. Mikkelin Tiffa-baari oli jo vanha tuttu mesta, siellä oltiin oltu, mutta Keuruun Kisakaari. Valtava Palloiluhalli. Saastamoinen-niminen, maastohousuinen mies kasasi PA:ta, ja vähän selitti meille märkäkorville, miten kannattaa esiintyä. "Älkää välittäkö kun soitatte oudomman biisin, ne lähtee saman tien pois, kun soitatte hitin viimeseks, ne juoksee takas ja kaikki on taas messissä". Hän oli oikeassa. Kiitos! Väliajalla tehtiin haastattelu. Koko ajan tehtiin haastatteluja. Ressu oli hoitanut niitä. Hän tunsi ihmisiä ja osasi hommansa. Hän valoi meihin uskoa. "Teistä tulee jätkät kova juttu!" "Tuutte jätkät vetään tänään tosi kovan keikan!" Sitä hän oli hokenut mulle jo vuoden ennen menstystä. Kiitos!

Top 4. Veksi soittaa mulle. "Nyt saat ruveta tekemään uutta levyä. Kun saadaan se jouluks ulos, sitä myydään kuule kultaa!". "Ei mulla ole biisejä, eikä meillä ole aikaa, kun on keikkoja ja vaan kuukausi kesälomaa ja nää päiväty.." "Teet niitä! Nyt pitää takoa, kun rauta on kuumaa, kyllä niitä lomia ehtii sitten pitämään, kun niiden aika koittaa. Alotat tänään, onko selvä!" Veksi oli ehdoton. Mä keskeytin mainostuotannon vartiksi, poltin pikkusikarin ja mietin että yks ralli oli aika kiva, mulla oli siitä akustinen demo, mutta se ei ollu tullu "Myrkkyä"-albumille. Ei sillä ollu nimeä, siinä laulettiin: "Katoaa aika, mä haluun sut/Unohtuu paikka, mä haluun sut" se ei edes rimmaa. Jäi sinä iltan ylitöihin ja parantelin demoa ja tein toisen, "Vie minut myrskyistä pois". Viikon sisällä olin kaivellut vanhoilta kaseteilta kymmenkunta rallia, tehnyt joitain uusia tekstejä. Soitin Jannelle ja kysyin, tehdäänkö levy tässä kesällä. "Tuota, mä oonkin jo vähän odottanu, että milloinka soitat, kun Flamingosta sellaista juttelivat".. Veksi tiesi. Kiitos!

Top 5. "Todellisuus"-sinkku oli ollu ulkona muutaman viikon. Astelin rappukäytävään. Joku kerrosta ylempänä viheltää sen introa. Hän ei ollut ainakaan nähnyt minua. Jos olisi nähnyt, en tiedä, olisiko tunnistanut. Jos olisi tunnistanut, en tiedä olisiko tiennyt, että vihelsi minun melodiaani. Odotin kerrosta alempana, että hän menee. En halunnut nolostuttaa häntä, jos hän olisi tiennyt.:) Kiitos!!

Tää vika taitaa sittenkin olla ehkä mun henkilökohtainen top. Se voittaa jopa sen, kun kuulee oman melodiasi soittiksena jonkun puhelimessa. Siis jonkun muun puhelimessa. En minä itse ole tilannut kuin yhden soittarin ikinä. Kerran Rockyn tunnarin jääkiekkoilullisista syistä.:) Kiitos!

"Siitä Elämänjärven rististä vasemmalle käännytte!"

Olisi uusivuosi. Ilmassa olisi Suuren Urheilujuhlan tuntua. Elettiin vuoden ´92  viimeistä päivää. Kokoonnuimme Hyvinkäälle, Hyvinkäätalon Hyvinkää-salin Hyvinkäänpuoleiseen päätyyn, jossa pikku pikkubussi odotti parkissa huristen. Ajoin pikku pikkuHondani bussin (vihreä, Hi-Ace) vierelle. Siellä oli joukko miehiä olutpullot käsissä. Mietin hetken. Jos astuisin bussiin, joutuisin olemaan kuskina koko matkan tai aloittamaan kännäämisen heti aamulla kello 10:00. Tämä siksi, että jos sitä ei aloita heti, joutuu ennenpitkää kuskiksi, ja sitten ei enää ole muita ajokuntoisia. Koska paikalla oli toinenkin mieskuntoinen hlö, katsoin viisaammaksi jatkaa matkaa Hondassa. Sain kyllä osakseni lievähköä henkistä painostusta, mutta meillä oli n.18 tunnin työpäivä aluillaan. Ajattelin, että rauhassa hyviä c-kasetteja kuunnellen matka taittuu kaikilta kivuttomammin. Tahdon korostaa, että ajattelin myös muiden viihtyvyyttä..

Matka alkoi, ajettiin Pihtiputaalle ekaks. Siellä oli tarkoitus soittaa keikka klo 20. Tekniikka nro 1 oli paikanpäällä valmiina. Oltiin perillä hyvissä ajoin, ja pikku levotkin ehdittiin ottaa ennen vetoa. Klo 20 on aika kyllä aikaisin uudenvuoden aattona, mutta parempi kuin kello 24, jolloin kaikki haluavat nähdä raketit. Paikalla oli hyvin ryhmää, ja meno mukava, vaikka olimmekin hiukan hämmentyneitä itse miljööstä "Nyt se on myynyt meidät huoltoasemalle keikalle!". Kiva mestahan se oli. Viimeks oltiin siellä männäsyksynä. Taatusti maan ainoa paikka, jossa pilkku tulee 3:30 ja pihaan ajetaan suoraan nelostieltä. "Osoitteeni mun on vain valtatie, nelostie, valtatie". Terveisiä Pasi Kaunistolle. Hänkin on kuulemma lähettänyt terveisiä minulle, mutta hän onkin hautausurakoitsija. Terveiset ovat kyllä ennenaikaisia, onneksi.. (tää koputtais puuta)

Tekniikka nro 1 jäi tuuriansa sadatellen kasaamaan laitteistoa nro 1 Putaalle ja yöksi tyhjenevälle Niemenharjulle. Me nostimme tomumajamme pikku pikkubussiin. Pikku pikkuHonda jäi motellin pihalle. Lunta tubrusi, se oli muutenkin valkoinen. My First Honda.

Suuntasimme kohti historiamme ensimmäistä Nivalankeikkaa. Ohjeeksi saimme: "Käännytte siitä Elämänjärven rististä vasemmalle, ette voi erehtyä!" Kyllä olisimme, kun olimme noinniinkuin noviiseja, mutta meillä oli onneksi aika kokenut kuski. Itsekin olin jo avannut useitakin olutpulloja. Mentiinhän settiinkin aina Jägermaister tai kaksi huikalla vetäen. "No, otetaanko toiset?" "No, otetaan!!".. "Jos otat, et aja!", oli päivän muoti-slogan. Se on yhä aivan oikein! Vai oliko se "jos et aja, otat!"

Elämänjärven ristissä mietittiin, että jos kääntyis oikealle, päätyiskö Kuolemanjärvelle. Crossroads, tosiaan. Käännyimme kuitenkin vasemmalle, missä oli luvassa vielä elämää, ja niinpä Nivala tulikin vastaan aika pian, Heti Haapajärven jälkeen. Tuiskulan pihalla tosiaan  tuiskutti. Nopeahko roudaus. Tekniikka nro 2 pääsi aika helpolla, vain backline. PA oli jo pystyssä. Bussi "Paakinaho" puksutti käynnissä kai koko ajan. Se palaisi tekniikan nro 2 kanssa Putaalle. "Ei näitä turhan takia sammutella, yhdenkin Havanna Blackin Norjan kiertueen se oli käynnissä koko ajan!" Pakkasta oli ollut kuulemma paljon. Se viisaus, se varovaisuus. Niin ja meillä oli niitä Shellin sponsorikuponkeja, ei tarttenut säästellä. Sopimuksen vastapalveluksena vaatiman lakanan koitin kätkeä milloin mihinkin, ettei kukaan löytäisi sitä, eikä ainakaan kiinnittäisi näkyvälle paikalle. Kerran se oli rumpulavan takana..

Settiin oli varattu oikein pyrotekniikkaa, jotka pommit oli asennettu olut-tynnyreiden kaltaisiin rakennelmiin. "Alkää olko sitten ihan lähellä, kun hetki koittaa.." Jukka tiesi, hänen veljeltään oli kerran Saksassa syttynyt tukka tuleen. Isku olisi biisin "Älä Ole Hellä" tietyssä taitteessa. Tapauksesta on olemassa ns. hauska videotallenne, joka paljastaa, kuinka soittajat ns. tarkkailevat tilannetta selkä yleisöönsä päin. No, olihan se kaiketi ainoa kerta kun olin antanut ylipuhua itseni moiseen paukutteluun, muistaakseni. Se oli minusta A) typerää, emmehän olleet sellainen bändi, joka kaipaa pommeja ja B) kallista. Minä olin näet asuntovelkainen, ja halusin antaa mahdollisimman paljon rahaa STS-pankille. No, maksanhan minä samaa lainaa yhä, tosin velkoja on vain vaihtanut jo kaksi kertaa nimeään. Ei ne pari pommia sitä konkurssia tehneet. Kyllä se on raha on juotu kurkusta alas.. Mutta tämä oli siis aikaa ennen korkin sulkeutumista. Kun vasta kasasin hankaluuksia itselleni.

Kun kello oli 24:00 ja "Makeaa Myrkkyä" kä(y)nnissä antoi tekniikka signaalin. Laskimme "5-4-3-2-1 jne" ja jatkoimme siitä mihin jäimme. Eivät ne teinit sitten halunneetkaan raketteja, vaan meidät nähdä. Tuolloin  muuten biisi sisälsi aina sen "Reggae OK"-pätkän. Sitten vain kamat nippuun ja pikku pikkubussiin, jonka kaivoimme esiin lumesta. 0:30 olimme jo matkalla kohti Oulua. Sillä oltiin kai joskus vähän vajaa 3. Muuta en muista, mutta lujaa mentiin.. Oluet oli onneksi loppuneet, selvisimme hiukan..

Oulussa tekniikka nro 3  kasasi hypervauhtia lavan ja me yritimme saada takahuoneen haltuumme. Juopuneita jo-soittaneita kollegoja naisystävineen oli kaikkialla. He pitivät minua veemäisenä, kun huusin heitä pihalle, onnistumatta. Sitä varmaan olinkin. Minusta oli veemäistä koittaa vaihtaa viimeistä kuivaa paitaa päälle puoliksisammuneiden soittajien vittuillessa vieressä. Istumapaikasta tietoakaan. "Kato, pallopaita! Saanks mä koklaa sun telekasterii, miks sullon tollaset tennarit, ne on kornit. Luuletsä olevas joku vai, mä oon kato soittanu jo 80-luvul.. (Äh, antaa olla, me oltiin jurrissa kaikki ja kusta vahvasti päässä molemmin puolin).." Kyllä kai minä luulin olevani jokujoku, nykyään tiedän etten ollut.. Mut olisin halunnu pari minuuttia ns. privacyä ennen stagelle pomppaamista. Suihkussa oli tilaa, mutta siellä haisi kusi. Lavuaari oli täynnä ns. ykää. Jääkiekossa olisin lentänytkin suihkuun, nyt lensin lavalle tennarinnauhat auki. Kello oli 3:15, tai jotain. Aikaa tunnin settiin oli n. 15 min. Tais mennä vähän yli..

Keikka vedettiin ja hauskaa oli kaikilla, paitsi niillä muutamalla kollegalla. Sitten he poistuivat keskisormet pydessä. Kello oli varmaan hyvän matkaa yli neljän, kun lopetimme. Se ei kuulemma ollut "niin tarkkaa.." Ei varmaan ollut soittokaan, mutta kyllä keikka toimi. Meillä oli rutiinia jo, vaikka toki noviiseja oltiinkin.

Loppuilta vedettiin viinaksia hotellihuoneessa jossa Pasi (ei se Kaunisto, siis, yks aivan toinen) tarjoili ns. votusiivuja. Yhtyeessä jaksetaan vieläkin sillointällöin  lämmöllä muistella, kuinka ne koko syksyn luvatut jo-legendaariset "siivut" olivat sellainen 3 cm:n hiki puolen litran pullon pohjalla. Yksi meistä veti koko yhtyeen "siivut" huikalla.. En nyt  kerro, kuka.. Garbo-Esa ja Hausmyllyköt olivat samoilla apajilla. Kehuttiin toisiamme ja lopulta mentiin aamiaiselle ja sitten nukkumaan.

Aamulla n. klo 14 arvoimme ajokuntoisimman ja palasimme Niemenharjun kautta tekniikkaa 1, 2 ja pikkuHondaa hakemaan. Sieltä Joensuuhun, Se oli uusivuosi ´92-´93. PikkuHondassa "sävelsin" vielä yhden "TT":lle päätyneen laulun, jota soitetaan aina joskus  vieläkin keikalla. Siihen ei liity mitään tarinaa, biisi vain putkahti päähäni ja linjuripysäkillä lauloin sen sanelukoneeseen. Sitten mentiin kotiin ja alkoi ennennäkemätön yhden kuukauden keikkatauko. Se oli aivan tarpeen, muttei lopulta tarpeeksi..

Kuukauden päästä Siilinjärven Huvikumpu sai tuta "levänneen" Puolikuun. Siellä majoitus oli hauskasti nimetyssä paikassa "Pöljä". Se oli meille Aivan Oikein!

Misson mun Tele ?

Sana "Tele" visioituu varmaan useimmissa mielissä kaukokatselulaitteeseen, joita maassamme ollaan digitoimassa julmalla vimmalla. Se on tietysti turhaa, koska analogi on aina analogi, mutta nyt en aio pitää vietintäpoliittista puheenvuoroa. Käytän hiukan aikaa ja kerron varsin henkilökohtaisen tarinan minulle rakkaasta esineestä, joka myös liittyy Puolikuun historiaan hyviin keskeisesti. Kadonneesta rakkaastani, Telecasterista.

Se oli kaunis. Sunburst-lakka hyväili sen bodya juuri oikealla tavalla. Tiedätte, kuinka jossainkohtaa julmaa maailmaa kauneus vain on niin valmista, että sitä ei voi enää parantaa. Se odotti ottajaansa Mechelininkadulla, Fazer-Musiikissa. Oli vuosi ´87. Olin juuri alkanut työt studiossa kuukausipalkkaisena apulaisäänittäjänä. Yliäänittäjä minusta tulisi vasta ekan oikean sessioni jälkeen, kun olisin jyräävä Pekka Toivanen Quartetin yli 6-minuuttisesta "Cheese cake"-tulkinnasta vahingossa sekunnin kaikkia 24 raitaa tavoitellun yhden bassoäänen asemesta.

Mutta tästä (ja monesta muusta) olin vielä onnellisen tietämätön kun Se osui silmiini. Minun oli pakko koskettaa sitä. Ottaa se käteeni. Kokeilla, miltä tuntuu pitää sylissä oikeata kitaraa. Ekan avo-Geen jälkeen paluuta ei ollut. Minun oli saatava se. 3.700,- mk. Paljon rahaa. Mutta minun oli saatava se. Niin minä sainkin. Rahat sai Frank Robson, joka laittoi ne kassakoneeseen. God Ol´Frank!

Vein kitaran samalla ostamassani tweed-casessa kotiin. Valkoiset baindaukset, ruusupuuotelauta. Uuden kitaran tuoksu ja tuntu. Vaihdoin siihen 013 setin ja aloin tutustua uuteen innoittajaani. Olin tuolloin Norma Jean Blue-yhtyeen kitaristi ja nyt minulla oli elämäni ensimmäinen oikea kitara. Olin töissä studiossa ja muutenkin elämä hymyili. Ekaa naarmua koetin varjella kuin autojen kanssa konsaan, mutta aika pian sellainenkin tuli. Niittivyö ei tee hyvää kitaran selkämykselle treeneisä ja keikoilla. Tuolloin treeneihinkin oli dress-code.

Sain vuodessa ns. kenkää sekä yhtyeestä että työpaikasta. Tele tuli apuun. Siihen oli kätketty kauniita, mutta rujoja sointuja, ja minun tarvitsi vain ottaa ne ulos siitä ja tallentaa Tascam Portastudion 4:lle raidalle. Lauluja tuli biisi per kotona notkuttu päivä. Tästä rohkaistuneena perustin yhtyeen, josta tuli Puolikuu, ja kitara ja sen soundi olivat pian olennainen osa yhtyeen sointia. Lähes kaikki riffit ("Makeaa Myrkkyä"-introa vahvistavana poikkeuksena pitäen) kolmella ekalla levyllä on soitettu ko. instrumentilla, etenkin komppien rynkytykset. Moni sen jälkeenkin. Jopa kitaroista varsin tarkka Janne Louhivuori äityi kehumaan sitä "yhdeksi parhaista Teleistä"

"Plays Puolikuu" (jonka sisäkansiin on vihdoin soitin saatu ikuistettua, kuvat vuosilta ´89 ja ´93) oli jäävä Telecaster Custom ´62 reissuen viimeiseksi Q/2-albumiksi. Se varastettiin minulta puolisentoista vuotta sitten Pihlajistolaisesta varastokomerosta. Yhtye ei säilytä laitteitaan siellä enää. Meni siinä yksi toinenkin Tele ja muuta sälää, mutta ne ovat lopultakin vain "romuja". Tele oli Minun Kitarani. Jossain vaiheessa olin vaihtanut valkoisen, 3-kerroksisen pleksin mustaan, mutta sitten halusin palata juurille ja vaihdoin uuden, hiukan kermanvärisemmän. Löysin joku aika sitten alkuperäisen pleksin ja se on ainoa mitä on soittimesta minulla jäljellä.

Missä olet, Tele? Mulla ei ole sun sarjanumbaa, joten identifiointi on mahdotonta. Tuntisin sinut silti koska tahansa. Joku lienee vaihtanut kytkimesi toimivaan (mun aina piti), ja lienee kiristänyt potikkasi. Mutta tuntisin sinut silti. Niistä vyön jäljistä, tietenkin, mutta myös muuten. Toivottavasti joku soittaa sinua hyvin nyt ja toivottavasti retro-hengessä. Tuntisinko äänesi, jos kuulisin sen joskus vaikkapa jonkun muun levyllä? Luulen, että tuntisin. Ja vaikka en tuntisi, tiedän, että kukaan ei taivuta kaulasi kuin minä. Kukaan ei käske kompissa sinua kuin minä. Vieläkö muistat kuinka säästin sinut keikoilla aina viimeiseksi, koska sinä olit paras kaikista. Muita piti soittaa, sinua sai!!

Kansikuvapoikia

Vuonna 1988 kun aloimme touhoilun tämän bändin parissa oli pop-maailma varsin toisenlainen kuin nykyään. Kun sanon, että paino koko alalla oli hiukan enemmän musiikin puolella kuin ehkä nykyään, se ei avaa mitään tunnesisältöä aiheeseen, mutta kertookuitenkin  jotain. Kukaan ei miettinyt imagoa, saati sitten tajunnut mitä sillä tarkoitetaan. Karismasta puhuttiin ainostaan muutamien artistien ympärillä. Valokuvia otettiin silti. Muistan muutamankin session.

Ihan ekat Puolikuu-aiheiset kuvat otti joku Rumban kuvaaja, muistaakseni Hokkasen Pena Ogelin lukion takapihalla. Ogelin siksi, että silloinen kitaristimme Tappi antoi tunteja ko. laitoksessa. Sen verran imagoa oli, että vaadin myös Tappia laittamaan farkut jalkaansa. Hän pyysikin minua kirjoittamaan todistuksen verottajaa varten farmarihousuista. "Saat kirjoittaa, että tässä bändissä pitää käyttää farkkuja". En kyllä tainnut kirjoittaa.

Ekat levy-yhtiön maksamat kuvat ovat olleet trio-ajalta, jolloin Magnus Löfving kuvasi meitä Pohjolankadulla pariinkin otteeseen. "Hämärään Huoneeseen"-sinkun kannessa onkin mainiohko otos, mutta myöhemmät albumikuvat otti uusiksi Jani (kukaan ei tunnu muistavan hänen sukunimeään) Basessa. Seuraavana päivänä hänellä olikin jo valmis levynkansi. Eli siis nuo em. Rumba-kuvat ovatkin sittenkin vasta seuraavalta syksyltä, kun levy jo ilmestyi.

"Makeaa Myrkkyä" kuvia otettiin ulkona 25 asteen pakkasessa ja siltä ne näyttivätkin. Harri Lavi kuvasi. Lisää tehtiin Vernissassa. Sitten siirryttiin taas studiokuviin, "Todellisuus"-albumin Henrik Schutt otti Kaapelilla. Oli muuten tipalla, etten ollut niissä raitava T-paita päällä. Toinen ruutu kahdesta, jossa olin vaihtanut mustaan pooloon päätyi levyn kanteen. Kukaan ollut ikinä kuullutkaan sanaa stailaus. Sama poolo päällä olin elämäni ainoassa kansikuvassa, joka jaettiin joka kotiin joskus ´93. He he, kansikuvapoika.

Sessioita pidettiin aina levynkannen suunnittelun alla. Ehkäpä parhaat kuvat ikinä jätettiin käyttämättä, kun keksimme taas jotain elämää suurempaa. "Tähdenlennon Taa" jäi ilman Arabian koskea vasten otettuja siltakuvia, osin siksi, että ne olivat liian syksyisiä. Levyä oli tarkoitus myydä vielä keväälläkin, kuulemma. En muista enää, kuka nuo parhaat kuvat otti. Yksi niistä päätyi kuitenkin T-paidan etumukseksi ja hetken myynnissä olleen kokoelmakasetin kanteen.

Timo Viljakainen omisti erään Suomen ainoista toimivista panorama-kameroista ja sillä surruutimme "Nyt"-levyn kuvat. Rohkeammat niistä jäivät pois, koska valotusaika tekee helposti naamoista vieläkin hassumpia kuin olisi välttämättä tarkoitus.. Mustavalkoisuus oli tyylikeino, joka kylläkin korosti henkistä tilaamme.

Seuraavaksi otettiinkin Lauttasaaressa Flaming Starissa, Hokkanen taas asialla. Päivän sana oli valottaa naamat "puhki". Kun katson "Sinä Tulit"-albumin kantta minulle tulee aina olo, että siitä puuttuu jotain. Nimittäin muovikassi Arskan kädestä. En tiedä, olisiko siitä silti tullut Wigwamin "Tombstonen Valentine"n kaltaista klassikkoa. Sen kannessahan Jukka Gustafsonilla on kyseinen varuste.. Olemme silti niin räjähtäneen näköisiä kuvassa, että levyn nimeksi olisi pitänyt laittaa "Puolikuu elää ja voi hyvin, mutta vain teoriassa!".

Sitten vuokrattiin puoli Etelä-Suomea kuvausta varten ja otettiin "Kaunis Turhuus" kansi. Itiksen City-Marketissa. Minä olisin halunnut sen säilykepurkkikuvan etukanteen, mutta tuo lamppukuva jäi. Pulpia oltiin kuunneltu ja haluttiin olla Brit ja Common. Kuvausta varten ostettiin läjäpäin vaatteita, joita on nähty vielä viime vuosinakin yllä. Ison talon etuja. We´re still common.

"Jingle Jangle" kannen otin itse TV-ruudulta pauselle pysäytyneistä videoista. Jani Tanskanen sitten teki niistä kannet. Se ei ole se aiempi Jani, eikä se voimistelija, vaan Juustopäitten rumpali. Promokuvia otettiin taas jossain Kaapelilla, mutta siitä en muista mitään. Mulla oli 12-kielinen Ibanezin skitta kädessä, koska sitä soitin levylle särön kautta paljon. Halpa ja hyvä kitara. Mullahan on tämä kitara-fiksaatio. Joku kysyi kerran: "Miksi sulla on 4 Telecasteria keikalla mukana, vaikka soitat vain yhtä? Se näyttää elvistelyltä!". Sitähän se nimenomaan onkin!!. Tosin roudaankin ne sitten kanssa itse..

"Plays" kansi on hauska juttu. Timppa oli juuri lähtenyt bändistä, ja Arto tuli tuuraamaan, kuviin ja keikalle. Kunnes jäi taas 3 vuodeksi. Henkka sitten erosi 2 viikkoa kuvien oton jälkeen. Editoimme hänet kuvistakin pois. Sinkun kannessa on 4-miehinen versio. Ei me voitu tehdä levynkantta ja julistetta kokoonpanosta, jota ei enää ollut. Eikä kukaan halunnut maksaa uusia kuviakaan. Hagforsin Seppo otti ne Savoyn, meidän entisen treenikämppämme aulassa. Vaihdoin housuja jossain nurkassa, enkä huomannut lippupisteen neitosen katselevan hivenen huvittuneena toimitustani. Jouduin toteamaan hänen nähneen varmaan joskus pahempaakin, toisaalta epäilemättä varmaan myös parempaa..

MelPlaytä varten otettiin yhdet parhaista kuvista, Jouko Lehtola. Niissä jo vähän oli stailaustakin mukana. Vanha perustotuus on kuitenkin, että kevyessä musiikissa tärkeintä on esiintyjän ulkonäkö. Mitä taustaa vasten 18 vuoden uramme on melko paradoksaalinen kokemus. Ellei peräti absurdi. Ehkä jopa burleski. Missään tapauksessa ei kuitenkaan pompöösi..

Lisää samalla miehityksellä otettiin äskettäin, mutta niistä lisää tuommempana!!

Harjoitus tekee metsurin

Nyt, kun olemme taas tämän tuotantokauden osalta avaamassa Pandoran lipasta nimeltä "Puolikuun harjoitukset" on mukava muistella missä kaikkialla olemme toimeen tarttuneet. Paikkoja on monta, mutta niinhän on ollut kokoonpanojakin. Aina ne ovat vieneet yhtyeettä eteenpäin. Hyvin on lopulta soitettu yhteen, joskus jopa puoli kahteen. Ilmankos levytysuramme alkoikin sanoilla "Taas meni myöhään.."

Ihan alkuun meni myöhään Vantaalla, Koisotie 4:ssä. Miksi muistan osoitteen, on sen syytä, että senniminen bändikin oli. Se oli Welmun, Vantaan Elävän Musiikin Yhdistyksen päämaja ennen Vernissaa. Kukaan meistä ei ollut vantaalainen, mutta se ei tuolloin ollut kovin merkittävää. Vanha bändimme Just Divorced oli treenaillut paikassa, ja oli luontevaa, että aloimme toimintamme samassa paikassa.

Arto oli kuitenkin tuolloin töissä Savoy-teatterissa, ja varsin pian toimintamme siirtyi sen päälavalle, jossa pidettiin harjoituksia vallan hienoissa puitteissa, talon kamoilla. Olimme siirtyneet paremmille harjoitusmaille. Se oli sitä surutonta juppiaikaa. Kaikilla meni hyvin. Jopa meillä. Vuokranmaksuksi soitettiin joskus Espan lavalla. Savoyssä äänitettiin eka demokin, jota sitten koristeltiin päällesoitoin Videassa, mainosfirmassa, jossa minä olin äänimiehenä. Studioita kaikkialla.  No juppiajan tyyliin Videa teki konkan. Ja minä sain heti töitä toisesta studiosta. Silloin meni todella hyvin. Siiryimme harjoittelemaankin 24-raitastudioon. Siellä tehtiin sitten 4 levyäkin.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Puolikuun uralle mahtuu kaksi Artotonta jaksoa, ja ensimmäisen niistä aikana yhtye, efektiivisesti Jukka ja minä sekä rumpali Kertsi Keränen treenasimme Espoon takametsissä, erään koulun vintillä. Kokoonpano oli lupaava, mutta pahaksi onneksi Kertsi ilmoitti olevansa tyytymätön uusiin, suomenkielisiin teksteihini, ja lupasi katsella muutamaa niistä. Jolloinka minä herkkähipiäisenä taiteilijanuorukaisena ilmoitin, että yhtye tarviseekin taas Arton palveluksia. Hän olikin ihmetellyt, kun ei ollut ollut treenejä. Kerroin koko selän takana tapahtuneen episodin hänelle, ja sovimme asian samantien. Hän vain totesi, ettei hänellä olisi ollutkaan aikaa. Sitten saimmekin pian levytyssopimuksen, ja kaikki alkoi ikäänkuin alusta.

Hetken aikaa harjoittelimme muistaakseni kesälomani takia Kaisaniemenkadun kämpissä, missä bändejä kokoontuu kuin sieniä sateella. Molly Malonen alakerroksissa. Se oli kuitenkin väliaikaista, kuten kaikki on vaan. En kehdannut mennä lomallani töihin katselemaan, josko illalla voisi treenata studiolla. Olin vissin aika arka.

BaseBeat-Studio Malmilla teki sitten lopulta sekin konkurssin, ja minä jäin sieltä siis pois. Aloimme monta vuotta kestäneen harjoittelemattoman kauden. Treenasimme joskus häthätää soundcheckeissä, mm kaksipäiväisellä Oulun Stonefootin kiinnityksellä harjoittelimme "Saavu Kesätuuli"-kappaletta junantunnelia muistuttavassa miljöössä. Soundi oli kova kuin kivi. Useimmiten emme treenanneet ollenkaan, ennenkuin kokoonpano vaihtui jaoli  pakko taas treenata. Silloin ajelimme milloin Tampereen Peltolammille, milloin Lahteen harjoittelemaan, milloin kenenkin studiossa. Minulla ei ollut käsitystä, kuka nämä viulut maksoi, ajoin vain ohjeiden mukaan. Käytiin Sturenkadullakin, jossain pommisuojassa treenamassa Mauke bändiin. Yhdet treenit ja keikalle. Hän oli opetellut biisit..

Sitten aloimmekin jo kymmenen vuotta kestäneen treenausssuhteen Malmilaisen Studio 303:n kanssa. Paikka on loistava, omakotitalon iso autotalli, jossa on hyvät laitteet ja kohtuullinen tuntivuokra. Kahvia saa pyydettäessä. Patalan Jarno on ollut meille hyvänä apuna, kun olemme ajaneet miehiä sisään ja ulos bändistä.  Tehtiin siellä joitain demojakin ja lisäksi sivubändi Daytripperin albumi, jota ei ole kylläkään julkaistu. Joskus vielä pistän sen ulos ihan huvikseni, koska se on hauska pop-levy. Muutama sen lauluista on kyllä suomentunut Puolikuullekin, tosin aivan erilaisina sovituksina.

"Jingle Jangle"-levyä varten treenattiin mun työhuoneen takahuoneessa, jonka pehmeässä saundissa tallentunut demo on tavallaan parempi, kuin levy. Tavallaan taas ei. Mullahan on pakkomielle nauhoittaa kaikki harjoitukset, ja niiltä kaseteilta löytyy joskus kaikkea hauskaa. Kerrankin (noin sata vuotta sitten) ajelin autolla kotiin pahaa aavistamatta treenikasettia kuunnellen. Sen lopussa oli puheensorinaa ja sovittiin seuraavaa ajankohtaa. Yhtäkkiä oikeasta kaiuttimesta kuuluu läheltä mikrofonia lausuttu, ilmeisen kujeileva miesääni, lausahtaen rytmikkäästi: "Pesonen on homo! Homo homo homo!!" Olin ajaa ojaan. Sitä paitsi miehen väittämä EI pitänyt/pidä paikkaansa, vaan oli ns. basistihuumoria!

Miksausta vailla valmis

Nyt, kun tuleva albumimme, työnimeltään "Seis Maailma !!" on melko loppusuoralla, on ehkä aika hetkeksi istahtaa, ja katsoa taaksepäin. Muistella, miltä aiemmat levyt ovat kuulostaneet omassa mielessä viimeistelemättöminä. Silloin, kun kukaan muu ei ole vielä niitä kuullut. Kun ne ovat olleet vielä viimeistä silausta vaille valmiita. Silloin ne ovat sitä, mitä ne oikeasti tekijälleen ovat. Miksauksessa sitten pyyhitään pölyt, ja kiillotetaan tahriintuneet pinnat. Joskus liikaakin.

"Hämärään Huoneeseen" tehtiin kolmessa osassa, aluksi eka sinkku, sitten toka ja lopuksi koko loppualbumi. Sen raakamiksattua kasettia Talbotilla kotiin huristellessa mukavimmalta kuulostivat muutamat taustalaulujutut, jotka oli oivallettu vasta studiossa. Jukka ja minä laulamassa "lal-la-la" nenistä kiinni pitäen (Voi Ei!) ja lopulta löytynyt 3. ääni "oo-jos hän ei odotakaan" (Moottoritie). Se kuulosti Crosby-Stills-Nash & Youngilta meistä. Ja se taas oli keväällä ´90 minulle kova juttu. Albumiin ei sisältynyt odotuksia. Riitti, kun saatiin tehdä. Se oli hienoa sinänsä.

"Makeaa Myrkkyä" tehtiin raita kerrallaan, puoli vuotta siihen meni, ja koko ajan biisit elivät. Paineita ei ollut, koska ei ollut mitään käsitystä, että sellainen musiikki voisi menestyä.  Janne Louhivuori, tuottaja oli astunut osaksi bändiä, ja hänen vaistoillaan mentiin usein eteenpäin. Hänellä oli kokemusta, ja hän oli innostunut. Minulla oli kiire tehdä nopeasti, Janne painoi jarruja, mutta ei tallannut intoa. Se oli hyvin luovaa toimintaa. Emme tosiaankaan tyytyneet vakioratkaisuihin. Jos ei saatu kuin yksi raita jonain iltana, oltiin tyytyväisiä siihen. Juotiin kahvia ja polteltiin pikkusikareja. Yllätys oli hieno palkinto, kun levy sai hyvän vastaanoton. Miksaus vei vielä asioita parempaan, mikä ei ole aina itsestäänselvyys. Danu ymmärsi juonen.

"Todellisuus" tehtiin selkeästä tilauksesta. Nopeammin kuin edeltäjänsä, mutta aikaa oli tarpeeksi. Pilottisinkun saama positiivinen vastaanotto siivitti miksausta, vaikka joitain soraääniäkin oli. Erimielisyyksiä pikkuasioista. Otan ne piikkiini, koska ne olivat pikkuasioita. Olin kytkenyt autooni DAT-nauhurin, ja saatoin kuunnella CD-tasoista kopiota kotimatkoilla. Joskus piti ajaa oikein ylimääräistä, kun halusi jonkun biisin  kuunnella vielä kerran. Autossa musa joko toimii tai ei. Tuntui toimivan, yhä. Intoa yhä pelissä. Vaikka pelissä oli jo kaupallisiakin paineita, ei niitä osattu miettiä. Levy oli se, mistä olimme kiinnostuneita. Miksattu levy vastaa lopulta varsin hyvin sitä, mitä raidoille oli tarttunukint.

"Tähdenlennon Taa" oli enteellinen nimi. Sen piti olla levy, joka kertaheitolla tekisi meistä muutakin kuin kahden hitin ihmeitä. Sisään astui tietty suuruudenhullu maalailu ja "minä itse"-asenne. Olin astunut totaalisesti miinaan, jonka nimi on "suosio kestää ikuisesti". Tein biisejä keikkamatkoilla hotellihuoneessa, annoin hyviä biisejä muille artisteille (meillä kun oli muka niitä yli oman tarpeen), hylkäsin alkuperäisen, kitarapitoisen soinnin isomman, sekvensoidun naputtelun tieltä jne jne. Demot olivat osin lupaavia, mutta levyversioista henki uupui monin paikoin. Ei se ollut miksauksen vika. Vika oli korvien välissä, minulla.

"Nyt" tehtiin osin samoin metodein, mutta jotenkin ilmavammin. Janne ei ollut mukana, osin Flamingon likviditeetin hupenemisen takia häntä ei pyydetty. Tavallaan oli hyväkin  pitää taukoakin asiassa, kyllä. En ole albumiin mitenkään kauhean tyytyväinen, mutta se auttoi palaamaan laulujen, ei spektaakkeleiden tielle. "Ota Minut Nyt" kuulosti demona ehkä primitiivisemmältä, mutta jotain onnistunutta sen levyversiossakin on. Jääväsin itseni (onneksi) miksaussessioista hanojen parista, koska halusin sen ajan bändifiilistellä. Olla korvapari, joka kuuntelee, ei se joka vääntää nappulaa. Kisu oli osatuottajana miksauksessa, ja hän oli monessa oikeassa. Se on Kisun paha taipumus, olen huomannut. Hänellä on korvaa, ei välttämättä keinoja toteuttaa, mutta korvaa. Se on paljon. Levy kuulostaa kyllä paikoin demolta, mikä on tuottajan, minun vikani.

"Sinä Tulit" oli sitten toisenlainen juttu. Janne palasi, hiukan kurkkua rykien, mutta häneen oli taas hyvä tauon jälkeen luottaa. Istuttiin isoissa studioissa, ja tehtiin hienoja soundeja, mutta biiseistä oli joku paras terä pois. Minulla oli muita tuotantoja samaan aikaan, ja risteilin ohjuksen lailla paikasta toiseen ja puhuin tärkeänä työsuhdekännykkään. Ei ollut mahdollisuutta kunnolla keskittyä levyntekoon. Itse asiassa en muista oikeastaan koko sessiosta paljoakaan, ainoastaan valokuvia, joita näppäilin. Aika apeita ja luovuttaneita naamoja, vitsit vähissä. Bändi rakoili ekan kerran kunnolla. Ei mitään hajua, miltä albumi kuulosti ennen silausta. Lopputulos kuulostaa valmiilta, liiankin valmiilta, ei nyt niin kovin jännältä.

"Kaunis Turhuus" oli hyvä demo, jonka me mokasimme. Nyt oli mukana ihan hyviä ralleja, olin jotenkin löytänyt musiikista leposijan rauhattomille ajatuksille. Tekstejä kirjoitin moneen biisiin uusiksi, kun eivät meinanneet kelvata, ja se oli ehkä paikoin virhe. Mutta suurin virhe oli toteutustapa. Bändi unohtui, koneita viljeltiin. Pyysimme tuottajaksi Esa Kaartamon, ja teimme hänen ja Hannu Korkeamäen kanssa sinkun "Tule Takaisin". Olimme siihenkyllä varsin tyytyväisiä, vaikka yhtyeen panosta ei siinä paljoa ollutkaan. Loppulevy tehtiinkin sitten pienissä paloissa, milloin Kaikukadulla, milloin Arinatien omassa pajassa. Se on sekava albumi, mutta parani kyllä miksauksessa, kiitos Esan hyvien näkemysten. Virheitäkin jäi; itseäni harmittavat "Prinsessa"n laulut on otettu sisään osin eri paikoissa eri mikrofonilla. Sen huomaa selvästi soundierona lauseiden keskellä. Mutta se on kai pikkuseikka, lopulta.

"Vanha, Uusi.." kokoelman uudet biisit tehtiin taas Jannen kanssa, ne onnistuivat hyvin.

"Jingle Jangle" on pääosin oma tuottamani, ja vihdoinkin sain miksata Millbrookissa Heinisen Juhan kanssa omankin levyn. Se onnistui pääosin aika jees, muutama versio olisi kyllä kaivannut harkintaa. "Tietäisit"-biisin kitarahurjastelu on Mauritz Möller parhaimmillaan, Telecaster Thinlinen juhlaa. Miksausidea, jossa biisiin tulee joka taitteessa uusi elementti toimi myös kaikkien mielestä hyvin. Viikko, jonka miksasin levyä on yksi mukavimpia muistojani bänditouhuissa. Ei tarvinnut itse kantaa koko vastuuta, ja ehti välillä katsella merta studion ikkunoista ja käydä Vihaisen Ollin pizzeriassa. Ja palata virkistynein korvin kuuntelemaan. Heininen ei kertonut, missä bändissä hän on levyttänyt soittajana. Veto on yhä voimassa.. "Satelliitti" oli jo loppuaikojen Just Divorcedin demoissa, 15 vuotta aiemmin.

"Puolikuu Plays Puolikuu"-sessioissa tapahtuivatkin sitten  kaikki mahdolliset kämmit materiaalin kovalevyltä katoamisesta lähtien. Miksasin kotona luurit päässä, ja juoksin autoon kuuntelemaan. Ei hyvä systeemi, mutta toimi silti. Olisinpa osannut valita 12 parasta biisiä tähän. Se olisi huomattavasti kestävämpi. Nyt pantiin kaikki, vanhat ja uudet. Vanhojen uusioversioiden piti olla bonuslevy, mutta se kääntyi ykköslevyksi. Onneksi Vainon Ile ei mainostanut sitä "Best of.."-kokoelmana, sillä sitä se EI ole.  Oli  siinä hetkensä, mutta enää en ajatellut demoja ja valmiita, koska itse miksaten ne eivät tavallaan ikinä valmistu. Deadlinen tullessa silloiset versiot vain masteroidaan, ja sitten ristitään kädet kyynerpäitä myöden.

Tulevan levyn miksaukset ovat aika pitkällä, ja samalla eivät. Kovalevysysteemien astuttua 2 tuuman nauhakakun tilalle on (ainakin teoriassa) niin helppo palata taaksepäin, vaikka vuoden takaiseen versioon (jos on älynnyt pitää kirjaa aikanaan), ja parennella sitten sitä. Studio kulkee mukana mihin minäkin, siksi se on RealLifeStudio. Se ei ole ulkopuolella elämästä, äänieristetty, vaan naapurin porakone, lumilinko, TV:n äänet, lapsen riemunkiljahtelu ja omat huokaukset ovat mukana siellä. Se ei varmaan tule olemaan maailman siistein levy, mutta so what. Musiikki on sittenkin osa elämää, elämä osa musiikkia !

Mutta vielä pitää miksata paljon ja soittaakin. Uhkasivat kyllä julkaista jo huhtikuun aikana, huh, kiirettä pitää, mutta pitäköön..

Mäkikotkan kanssa keikalla

Vuonna ´92 suomalaiseen kevyeen musiikkiin teki näyttävän entreen paitsi Puolikuu, myös Matti Nykänen. Koska aihe on ajankohtainen (koska se ei olisi) muistelen nyt paria yhteistä keikkaamme. molemmat sijoittuvat tuohon nimenomaiseen vuoteen.

Aluksi oltiin samassa lista-ohjelmassa, mutta livenä pääsimme todistamaan Matin showta vasta huhtikuussa, Hämeenlinnassa. Cumulksen parkkihalliin oli bygattu melko hutera lava, jonka eteen oli tuotu panimon mainostynnyreitä. Oli ns. olutfestivaalit, joita kiersimmekin melko lailla 90-luvun alkuvuosina. Teimme soundcheckimme, ja poistuimme hotelliin odottamaan keikkaa, joka olisi illalla Matin jo esiinnyttyä.

Salaa toisiltamme kuitenkin itse kukin saavuimme vaivihkaa paikalle seinänviertä Nykäsen aloitusaikana. Kaikki halusivat, tottakai nähdä hänet, emme me olleet mikään poikkeus sääntöön. Olin kuullut, että itse musiikki tulisi nauhalta, jonka kyllä tavallaan ymmärsin. Kun astelin hotellin käytävää vastaani käveli tutunoloinen vaalea mies, vaaleat farkut, mokkabootsit ja ruskea nahkatakki. Hän tervehti minua iloisesti. Kättelimme, kuten tapana on ja kysäisin hieman hämilläni jotain hänen keikastaan. Kohta alkaisi. Hyvä. Tulisin katsomaan. Hyvä! Matti vaikutti innostuneelta! Kysyin vielä, laulaako hän livenä vai onko homma playbackkiä, kuten olin kuullut. "Laulan mä ite vähän!" Okei. Ei sen enempää, hyvää keikkaa puolin ja toisin.

Olen näihin päiviin ihmetellyt, miten voi laulaa livenä "vähän", mutta se on varmaan vain yksi nerokas slogan, johon olemme tottuneet viime vuosina. Elämä on laiffii. Riensin alas parkkihalliin, ja porukkaa oli melkoisesti. Matti, Kitaristi Jussi Niemi ja 2 tanssityttöä astelivat lavalle. Musiikki pyörähti käyntiin, myyntikasetilta. Hivenen tunkkainen äänentoisto ei haitannut tuhatpäistä kuulijakuntaa. Vauhti oli lavalla melkoinen, ja pian huomasin, että tanssitytöt olivat jumpanneet hienosti asetellut putkivahvistimemme kumoon. No, edessä olisi uusi pystytys, ja onneksi styrkkarit olivat toimintakunnossa. Lava oli todella hutera, pystyliike sen keskellä varmaan kymmeniä senttejä.

Matin show ei ollut pitkä, biisien välillä (kun kasettia kelattiin seuraavaan biisiin) Jussi Niemi haastatteli Mattia, ja soitteli välillä hampaat irvessä hevisooloja. "Vee on tyylinä toimivin" kuultiin kai kaksi kertaa, ja sitten nopeasti pois. Kuten tähden tuleekin. Mennessäni takaisin huoneeseen vaihtamaan keikkapaitaa ylle kuulin Matin olevan jo matkalla kohti Jyväskylää. Ihan kuin Elvis. Matti has left the building.

Me vedimme oman settimme jotenkin hämmentyneinä, ja hiukan hämmentyneeltä vaikutti yleisökin aluksi. Kontrasti esiintyjien välillä oli kuitenkin kova, me jäimme varmaan hiukan mäkikotkan varjoon. Viimeistään "Makean Myrkyn" kohdalla oli pieni tyylirikko jo korjattu, ja tyylistä tuli sittenkin tuollaista kahdeksaatoista, kahdeksaatoistapuolta. Paitsi tietysti Norjan tuomarilta neljätoista.. Pituuttakin komeat 121 m. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Eipähän ollut ainakaan tavanomainen keikka!

Toisen kerran olimme samoilla Aitoon kirkastusjuhlilla, ja silloin esiinnyimme eri lavoilla. Tuolloin, loppukesästä oli Matin suksi jo hiukan laskussa, ja aika pian hän muistaakseni lopetti lauluhommat sillä kertaa. Totuuden nimessä on nyt sanottava että se mitä minä häntä näin, hän oli täysin tip-top, ei ainakaan näkyvästi humalassa. Eli en voi työmoraalista moittia, enkä muutenkaan.

Tämän jälkeen tiet eivät ole kohdanneet. Kerran luin jostain uutisankan, jonka mukaan olisimme julkaisemassa yhteistä single-levyä, mutta ainakaan minä en tiedä asiasta mitään. Tämä tapahtui joskus 90-luvun lopulla, muistaakseni. Lähinnä toisiamme olemme olleet pari vuotta sitten, kun hän oli ns. ulkoruokinnassa  muuramelaisessa matkustajakodista. Hän oli kuulemma juuri lähtenyt keikalle, kun kirjoittauduimme sisään. Se jakso ei kestänyt lehtitietojen mukaan kovin kauaa.

Matista on kirjoitettu paljon, en tiedä mikä on totta ja mikä keksittyä. Sen voin kuitenkin sanoa, että mielestäni valtiovallan tulisi jollain lailla pitää huolta niistä ihmisistä, jotka jo lähes lapsena on otettu mukaan isoihin ympyröihin, Suomi-kuvaa rakentamaan. Matti on antanut Suomelle kasvot aika moniin mieliin, ainakin Keski-Euroopassa. Patsaiden rakentelu jälkikäteen, tuo yleinen suomalainen kunnioitusmuoto ei aina ole paras ratkaisu. Miksi hänestä ei tehdä suomalaisen talviurheilun lähettilästä muualle maailmaan. Luulen, että turhempiakin pakastevirkoja tohtoroidaan. Talvella olisi pakkanenkin, luonnostaan! 

"Kurkku kipeänä aamuun ankeaan.."

Kirjoitan tämän, vuoden viimeisen KLASSIK-tarinan juuri nyt, uudenvuodenaattoaamuna, koska minulla on paraikaa kokemuspohjaa aiheeseen. Kurkku on klesa. Ääni kulkee miten kuten. Se on laulajalle ilkeä tilanne. Paljon ilkeämpi, kuin heti kuvittelisi. Antakaas kun kerron teille pari juttua vuosien varrelta.

Syksyllä ´92 teimme älyttömästi keikkoja. Oli hyvä noste päällä, olimme selvästi vuoden kuumin tulokas (kunnes Neon 2 tuli ja ja pesi meidät kalkkiviivoilla). Jatkuvasti tien päällä keskiviikosta lauantaihin. Vielä studiossa yritin päivätöitä harrastaa. Se rääkki kostautui. Tuli ensin pakkaset, sitten flunssa (Converset ovat huonot alkavan talven jalkineet). Kurkku pipi. Ääni stop. Ei hyvä! Ei ollenkaan hyvä !!

En muista mistä tultiin, mutta torstai jotain marras-joulukuuta ja Raumalla oltiin. Soundcheckissä illansuussa tajusin, ettei meinaa tulla kuin pihinää. Juoksin ostamaan Echinaforcea, se kuulemma auttaa. Kuumaa teetä koko illan, ei kahvia, se vain lamauttaa äänihuulia, hunajaa, ja EF:ää. Olin koko ajan kauhuissani. Tunnin päästä pitäisi nousta lavalle. Roudausryhmän päällikkö Välkkilä totesi: "Tossa olis eräs tuntemani yhtye perunu jo koko loppuvuoden keikat!". Minä en halunnut peruuttaa. Tupa täynnä ihmisiä. Savua jo hiljaa tubruaa savukoneen nokasta. Valoja vikutellaan kokeeksi.

Keksin mielestäni hyvän keinon. Astuin Hondaan, panin kasetin päälle ja yritin laulaa sen päälle. Aluksi oli vaikeaa, mutta pikkuhiljaa ääni alkoi tulla, vähän. lopulta enemmän. Sen verran että paineessa ajattelin että mennään. Mentiin. Alkumusana ollut "Mr Bloe" päälle, bändi lavalle. Eka biisi, aika karua, ajattelin, mutta suljin silmät ja annoin palaa.

Pari biisiä mentiin putkeen ja ekan spiikin aikana toivotin yleisön tervetulleeksi hiukan tavallista raspikurkkuisemmalle Q/2-keikalle. Kerroin mikä on tilanne, ja kysyin haluaako maksanut yleisö että jatketaan. Tuntuivat haluavan, ja lupasin vielä maksaa rahat takaisin jos joku on illan päätteeksi tyytymätön. Annoin takuun, jota en kyllä olisi ainakaan ilman pieniä velkajärjestelyjä olisi voinut pitää. Kukaan ei lopulta tullut rahojensa perään.

Yöllä kuuntelin kasetilta vetoa (Hebe oli tietysti ottanut piruillakseen kasetille). Kyllä se aikas kurjaa oli. Myöhempinä vuosina aina joku on tullut kertomaan olleensa sillä "rahat takas"-keikalla, mutta mukavaa oli kuulemma ollut. Hyvä niin!

Aamulla ääni ei ollut mitenkään riemujuhlaa, mutta kuitenkin tuli ja niinpä suunnistimme Treelle, I-klubille. Minä söin Hondassa Vickejä ja hörpin EF:ää. Olo parani matkan aikana. Vasta perillä katsoin pullon kylkeen. Spiritus Fortus luki siinä pienin kirjaimin. Ymmärsin yhtäkkiä mistä hyvän olon tunne oli ollut kotoisin. Pikainen laskutoimitus kertoi että en nyt valtavan paljon puhdasta alkoholia ollut nauttinut, tuskin rattijuoppo, mutta säikähdin silti. Onneksi ei ollut sattunut mitään. Lukitsin auton Tullikamarin taa parkkipaikalle, enkä koskisi siihen enkä varsinkaan EF:ään enää ikinä. Ainakaan sinä iltana.

Keikka meni itse asiassa ihan ok, paljon paremmalla soundilla kuin eilinen. Heti sen jälkeen halusin kuitenkin kotiin. Pysäytin ohiajavan poliisiauton, pyysin saada puhaltaa, ja totesimme että ei "ainakaan enää" ole jäämiä. Hyvää matkaa! Kehoittivat kyllä välttämään autoilua ja erilaisia yskänlääkkeitä yhdistettynä. Antoivat kuitenkin tunnustusta asian varmistuksesta. Tunsin mieleni jo hiukan huojentuneeksi, ja ajoin kotiin. Silti harmitti oma hölmöyteni. Sain kelpo opetuksen. Kannattaa katsoa pullon kylkeen!

Lauantaina oli vielä kaksi keikkaa, iltapäivällä Valkeakoskella ja illalla Kauniaisissa, missä olimme yhteiskeikalla Cliftersin kanssa. He olivat lopettelemassa aktiiviuraansa sillä kertaa, me vasta omame alkutaipaleella. On nyt tässä kerrottava kuinka poikkeuksellisena koin kun Jiri hiukan ujosti ilmaisi diggavansa biiseistä. Se oli ammattipiireissä, kilpailijain kesken varsin harvinaista. Olen antanut tämän "Hyvä, jätkät !!"-perinteen osaltani jatkua, aina kun siihen on ollut mielestäni todellista aihetta. Kannustanut silloin, kun olen talenttiin törmännyt. Nimittäin aidon kannustuksen tunnistaa normaalimasta "moi, miten menee, keikka pukkaa??"-olalletaputtelusta, ja se potkii aina eteenpäin!

Kurkku parani viikonlopun aikana, mutta samanlainen tilanne on tullut eteen aina joskus, ei tosin useinkaan aivan yhtä pahana. On tälläkin hetkellä, mutta pikainen äänenavauksen "aa-aa-aa-aa-aa"-testi kertoo, että tänään Uudessakaupungissa laulu kajahtaa, mutta ilman Spiritus Fortusta. Sen on toisenlainen AA-testi osoittanut jo aiemmin ainoaksi vaihtoehdoksi.

Miksi sitten ei peruttu keikka? Halutaanko tarjota yleisölle "puolivillaista lau-lantaa"? No ei, mutta tilanne on hankala. Maailmantähdet stadionolosuhteissa voivat käyttää nauhalta tulevia lauluosuuksia, kun huono hetki yllättää Pienemmissä ympyröissä se tuntuisi huijaukselta. Mutta ainahan keikan voisi perua, eikö?

Sovittua, pian alkavaa keikkaa ei huvita kovin helposti perua, kun silloin ei saa palkkaa, ei saa palkkaa soittajakaverikaan, ei keikkamyyjä, ei kukaan. Lasku turhaan pystyyn nousseista kamoista tulee kyllä, samoin keikkabussin kiemuroista, useimmiten vielä majoituksesta. Eikä bensakaan aivan ilmaista ole, nafta tosin halvempaa. Yksi peruttu keikka vie koko kiertueen talouden helposti miinukselle. Lääkärintodistus auttaa sen verran, ettei tarvitse korvata järjestäjälle aiheuttamiaan tappioita. Siksi laulajat eivät voi sairastaa. Ja vielä. Mikä tulee useimmiten mieleen, kun laulaja on "sairas". No varmaan useimmille joku muu kuin INFECTIO ACUTA RESPIRATORIA SUPERIOR NON SPECIFICATA..

Pari kertaa on matkan aikana ollut pakko perua, koska ilman ääntä ei voi laulaa. 2000 Kannus jäi ilman keikkaa, puolessa välissä Forssasta kääntyi kolonna takaisin. Kotona en pystynyt vastaamaan edes puhelimeen. Kuluvan vuoden keväänä matkalla Kemistä Ylistaroon tehtiin sama havainto, käytiin kyllä paikalla, jotta tilaaja näkee, mistä oli kyse. Matkalla kotiin oli apea tunnelma. Maksun puolelle jäi se reissu.. Lapin rundeilla on oltu joskus käheinä, mutta ei olla peruttu. Pari kertaa auto-ongelmien takia on ollut lähellä, tosin

Keikan peruuttaminen on aina huono homma. Siitä ei kukaan tykkää. Siksi laulaa  mieluummin kurkku kipeänä.  Lääkäri tietysti sanoisi, että voi olla että eipä laula pitkään, ja sekin on totta. Näitä lauluja on kuitenkin laulettu huomenna alkavana vuonna 18 wee. Vanhimmat laulut pääsevät pian ilman meitä anniskeluravintolaan..

Hyvää loppuvuotta ja vuodenvaihdetta kaikille, tasapuolisesti !!

Mitäs jos ei ?

Tulevaisuutta ei voi tietää, voi korkeintaan tehdä päätelmiä todennäköisyyksistä. Elämä on silti opettanut että sekin on yleensä turhaa. Joku odottamaton tapahtuma muuttaa kuitenkin suunnitelmiasi. Mutta voisiko saman tehdä taaksepäin? Voisiko nähdä menneisyyteen, jos asiat olisivatkin käyneet toisin? Yritetäänpä!

Vuonna ´83 olin turhautunut siviilipalvelusmies. (Kyllä, eikun siis ei, en ole käynyt armeijaa) Olimme yhtyeemme Just Divorced kanssa voittaneet Rock-SM karsintojen ensimmäisen päivän, ja olimme jo varmoja että pääsemme loppukisaan. Pah, Liisa Akimoffin ansiokkaasti luotsaama Tavaramarkkinat voitti toisen päivän, ja meille ilmoitettiin tylysti, että vain yksi yhtye kaksipäiväisistä karsinnoista menee finaaliin.

Olimme niin kovin katkeria, vaikka paikalla olleet Lepakon jannut, mm. Panda lupasivat meille keikkoja klubeillaan. Minkä lupauksen kyllä pitivätkin. Tämä pettymys siivitti meitä tekemään kovatasoisen demon, ja saimme sillä mahdollisuuden tehdä sinkun Atte Blomin Johanna-yhtiölle. Jimi Sumen tuottaisi "Art Of Breeding"-sessioiden välillä.

Jimi oli lomalla Suomessa Englannista Classix Nouveauxista, ja teki Finnvoxilla yötä päivää hommia. Sessioissa oli omat mutkansa, pääsimme vetämään pohjia vasta iltamyöhällä, kun seinän takana miksattiin silloista euroviisua. Soundcheckimme häiritsi naapuripajaa. No, sinkku tehtiin kahdessa illassa, ja albumiakin alettiin suunnitella.

 Sinkku sai periaatteessa ok vastaanoton, mutta Atte ei enää ollutkaan parin kuukauden kuluttua niin vakuuttunut LP:n tekemisen kannattavuudesta. Johanna teki aika surutta levyjä milloin kenellekin, mutta meidän eteemme vedettiin raja. Atte:"Te ette ole vielä kypsiä, sinä kiität minua vuoden päästä, kun se levy tehdään siitä että sitä ei tehdä nyt!" Nämä sanat Seutulan lentoasemalla, Ilmailuhallinnon koulutuskeskuksen vahtimestarin kopissa puhelimesta kuultuna eivät olleet helpoimmat sulattaa, mutta olivat kyllä totta.

Albumi tehtiin 2 vuoden päästä, ei Johannalle, vaan JP-Musiikille. Näin Aten noihin aikoihin sattumalta, kun lämmittelimme suosionsa huipulla ratsastanutta SIGiä Tikkurilan jäähallissa. Hän muistutti minua parin vuoden takaisista. Ja toden totta. Albumista olisi ´83 tullut jalostettu demo. Kun ei se 2 vuotta myöhemminkään aivan pop-musiikin virstanpylväs ollut.

 Mutta mitä olisi tapahtunut, jos Atte olisikin antanut meidän tehdä angstista, englanninkielistä futupoppia 12 laulun verran. Pari viikkoa studioaikaa se olisi vienyt, tuskin olisi kaatanut Johannaa (se taisi kaatua muutenkin). Mutta olisimme varmasti saaneet hiukan ennenaikaista julkisuutta hiukan liian hankalalla materiaalilla. Se ei yleensä kanna kovin pitkään. Vai muistatteko hyvin tuon ajan albumitähtiä, kuten Hefty Load, Tom Dozen, Threshold, Pin-Ups, Road Rats jne. Muistatteko? No, sitten teillä on yhtä hyvä muisti kuin minulla.. Onhan noistakin bändeistä toki tullut yksilöitä, jotka ovat myöhemmilläkin tekemisillään osoittaneet olevansa elinkelpoisia artisteja, mutta ehkä oli hyvä että tehty levyä silloin. Demoa kyllä kelpaisi kuunnella, mulla vaan ei enää sitä ole.

No, aika meni eteenpäin, Sain kenkää Norma Jean Blueksi muuttuneesta JD:stä, ehkä hyvä niin. Ekalla NJB keikalla spiikkasin "Me ollaan noomaziinbluu", johon yleisöstä kuului välittömästi:"Ettekä oo vaan zäst divoosdt!!" Mitä jos en olisi saanut monoa. Ajaisin varmaan yhä pakettiautoa Jakelupalvelu Hämäläisessä, ja miettisin miltä olisi tuntunut tehdä soittamista työksi. Onko se sitten parempi, kun nyt sen tiedän? Siitä en ole ollenkaan varma, sillä samanlaisessa pakussa sitä ajellaan, nyt kyydissä soittokamoja, ei mainoksia..

No, me perustettiin tämä bändi, ja päästiin tosi helposti levylle, ehkä liiankin helposti, mutta pian tuli Fazulta kenkää, eka albumi ei myynyt. Mitä, jos olisimmekin saaneet tehdä toisen samalle yhtiölle? Veikkaan, että se ei olisi ollut yhtä hyvä levy, kuin mitä "keltainen levy" nyt ehkä on. Nyt oli pakko ottaa asiat asioina, ja tehdä biisit kunnolla, ja ennenkaikkea, parempia biisejä. Ehkä toinen levy olisi tehty, mutta se olisi jäänyt julkaisematta. Sellaistakin tapahtui joillekin.

Tätä leikkiä voisi jatkaa loputtomiin, mutta tarinan opetus (jos sitä on) on se, että epäonnistumisessa asuu voiton siemen. Kun ollaan tarpeeksi pohjalla on pakko tutkia itseä, ja omia menettelytapoja, ja löytää vika sieltä. Koska vain itseään kykenee muuttamaan. Ulkopuolinen maailma muuttuu kyllä siinä mukana, mutta se ei johdu itsestä, vaan aivan jostain muusta. Mistäkö? Jos osaisin vastata siihen, en olisi nyt tässä.

Näin löysimme sisäisen sarasvuomme. Pohdiskelua on hyvä jatkaa aina silloin tällöin, ei aina. Välillä on hyvä nukkua..

Puolitoista vuotta Puolikuuta

Yhtyevuosi on termi jonka keksin juuri. Se kuvatkoon keväällä ´04 alkanutta jaksoa, jona aikana olemmme menneet melkoista vuoristorataa, ainakin mitä fiilinkeihin bändin sisällä tulee. Kerron nyt Teille jotain tästä ajasta, mutta haluan painottaa että tämä on vain minun näkemykseni. Näkemyksiä on varmaan muitakin, bändissä kun on kolme jäsentä, sekä vielä sidosryhmät päälle. Heillä kaikilla on varmaan oma käsityksensä asioista. Ne ovat aivan yhtä totta, koska totuus on aina subjektiivinen. Jokaisella on oma, henkilökohtainen totuutensa.

Yhtyevuosi alkoi kolmella laivakeikalla , jotka teimme vanha tuttumme Mauke mukanamme, tällä kertaa bassossa. Otimme homman päivän treenillä haltuun, ja siihen nähden keikat menivät tosi hyvin, jokainen toistaan paremmin. Olimme kuitenkin toimineet pitkään aiemmalla miehityksellä, ja tämä pieni tuuletus teki hyvää. Paniikki oli kuitenkin melkoinen, aluksi.

Mauke ei kuitenkaan halunnut vakavampaa keikkailua päivätyönsä oheen, ja tutustuimme Leo Eerikäiseen, jonka tiesin Rock-Ola & The Charades-kuvioista osaavaksi basistiksi ja laulajaksi, lisäksi mies oli näytellyt salkkareissa ja suosikkisarjassani "Irtiottoja". Leksan kanssa treenailimme kesällä ja aloitimme keikat isyyslomani jälkeen elokuussa. Taas oli sisäänajoa edessä, kuten aina kokoonpanojen muuttuessa, mutta tilanne otettiin uusien biisien myötä haltuun, ja tehtiinpä innoissamme sinkku "Hei Hei Heebat", jonka julkaisimme omalla levymerkillä. Aiempi julkaisijamme olisi halunnut odottaa tammikuuhun.

Ehkä me olimme vähän hätäisiä, tai ehkä "Heebat" ei vain kuulu Puolikuun parhaimpiin, mutta se jäi täysin varjoon. Laitan sen muuten tässä joku kerta VINTAGE-sivulle, jotta voitte kuulla, koska se on jo jäänyt setistäkin pois. Se oli kyllä  paha biisi livenä soittaa, mokasimme sen monta, monta kertaa. Vastaanotto keikoillakin oli vaihtelevaa. Emme olleet useinkaan kovin rentoina sitä vedellessämme. But man´s gotta do wot man´s gotta do.. Opimme lisäksi että ei ehkä kannata julkaista omakustannesinkkua samalla viikolla, kun Eppu Normaali julkaisee ensimmäisen levynsä noin sataan vuoteen.

Kuvaan astui tässä vaiheesa Paajasen (Twiggy Oliver) kautta MelPlay ja Luri. Saisimme oikean tuottajan, minä pääsisin miksailemasta yökausia ja voisin keskittyä biisintekoon. Se tuntui fantastiselta. Olimme kaikki valtavan innoissamme. Halusimmekin olla pienellä yhtiöllä, koska sellainen tekisi luultavimmin kaikkensa eteemme, siinä missä suurella yhtiöllä hukkuu helposti julkaisujen tulvaan. Lisäksi kuvasimme "Heeboista" videota. Palelimme yhden illan viimassa, ja tulimme kaikki flunssaan. Keikalle mentiin silti, vaikka oltiinkiin kuumeessa. Soittaja näet ei saa palkkaa, jos sairastaa ja peruuttaa keikan, eikä saa liksaa silloin kanssasoittajakaan, keikkamyyjästä tai PA- tahi autovuokraajasta puhumattakaan. No, onneksi käheä kurkku ei haittaa, eikä edes kukaan yleisöstäkään valittanut!

Elämä ei silti mene useinkaan kuin sen on suunnitellut, ja lopulta video jäi editoimatta. Sinkkua MelPlaylle alettiin kuitenkin tehdä. Olimme aika yllättyneitä biisivalinnasta, koska "Tähtimies" oli tehty enemmän "kieli poskessa" korkeintaan albumibiisiksi. Luri kuitenkin etsi sillä uskottavuutta yhtyeelle rock-piireissä. Me hivenen nikottelimme, mutta teimme kuitenkin mitä pyydettiin. Kuka sitä haluaisi olla hankala heti yhteistyön alussa.

Katu-uskottavuuden saamiseen suhtauduimme kyllä aika skeptisesti. Yli nelikymppiset äijät, paitsi Leksa. Ei soitettu "Tähtimiestä" keikoilla ikinä, kerran yritettiin, jäi siihen. Me ei osata soittaa heviä, paitsi tietysti sen "Paranoidin" alkuriffin, jonka pelaan aina, kun joku sitä huutaa. Toni Iommi muuten soittaa sen 12. nauhalta, ja 99 % maailman kitaristeista väärin. Olen soittanut sen levyllekin, mutta en ole varma julkaistiinko tuota "Ripan Tykit"-albumia ikinä, epäilen että ei.. Kirjoitan, että näin on parempi.

Olen aika varma että myöskään "T-mies" ei jääne Puolikuun parhaiden joukkoon, ja joku sitä näillä sivuilla kutsuikin "köyhän miehen Rammsteiniksi". Eli tulos oli kaksi mokaa peräkkäin. Emme kuitenkaan olleet kovin huolissamme,  kesäksi piti tehdä uusi sinkku, joka olisi enemmän sitä, mitä bändiltä on totuttu odottamaan. Biisiksi tulisi "Paljon Enemmän", johon Maunon (Paajanen) kanssa tein puhelimessa uusitun teksti automatkalla Keski-Pohjanmaalle. Otettiin parhaat kuvat bändistä kautta aikain. Keikat alkoivat toimia vihdoin hyvin. Saimme uutta itseluottamusta. Kaikki näytti hyvältä..

Sitten alkoivat taas hankaluudet. Biisistä tehtiin perusversio, mutta sitten se jäi lepäämään muiden kiireiden takia kuukaudeksi, ja pian oli selvää, että kesäksi ei ennätetä. Minä julkaisin ihan huvikseni "You Baby"-sinkun Pospisil-nimellä, koska se oli minusta hauska, ihankuin pop-kesäbiisi. Soinut on kuulemma tsekin radioissa, koska lähetin sitä pari kappaletta sinne huvikseni tuon taiteilijanimen takia. Nimi tuli siitä, kun eka levysoittimeni oli Tesla-merkkinen, tsekkosslovakialainen LoFi-ihme, keraamisine äänirasioineen, ja tsekit ovat parhaita jääkiekkoilijoita. Frantisek Pospisil, muistatte luunkova pakki 70-luvulla, aikaan Kekkosen, toisen sankarini. Ruotsin radiossa ilmeisesti ei, mutta niillä on kai trauma tsekkejä kohtaan, vaikka muuten verrattaen älykäs kansa ovatkin.

Lopulta sitten moninaisten vaiheiden kautta päätimme Lurin kanssa, että emme ole kovinkaan paljon samaa mieltä siitä, miltä Puolikuun pitäisi kuulostaa. Olin siinä odotellessani tehnyt ison läjän biisejä viimeistelyä vaille valmiiksi, ja lähettelin niitä levy-yhtiöihin. Osa olisi halunnut pelkät biisit, ei bändiä, joku  ehdotti soololevyn tekoa, mutta se eka, joka vastasi oli Bonnier Amigo, ja he vaikuttivat olevan innoissaan materiaalista. Se oli minusta paras lähtökohta.

Julkaisimme sinkun "Kaikki Oikeudet Pidätetään". Se olikin ensimmäinen  kolmeen vuoteen, johon olimme kaikki tyytyväisiä. Promotyö on vasta alussa, enkä osa kertoa siitä vielä sen enempää, kuin että se saa jatkoa laulusta "Seis Maailma !!" ilmeisesti heti tammikuussa. Albumi on varsin valmis, mutta nyt paikasta sillä taistelee lisäksi tusina uutta biisiä. Hyvät asiat poikivat hyviä asioita, parhaat jäänevät elämään..

Lurille kyllä on tässä lausuttava kiitos, iso sellainen,  hän antoi meidän mennä, kun tajusi, että yhteistyö ei ehkä olisikaan niin helppoa, kuin olimme arvelleet. Isoja egoja, suuria äänenpaineita, mutta arvostan silti hänen tekemisiään edelleen yhtä paljon. Ehkä vielä joskus, joissain kuvioissa, toivon.. Olen nimittäin varma, että olisimme saaneet jotain hyvää aikaiseksi. Aika vain oli väärä! Lisäksi hän avasi tämän nettisivuhomman, teki ne alusta lähtien, ja opasti minut, ruutupaperin puolestapuhujan aivan uuteen maailmaan.

Olen ollut valtavan innoissani tästä, ja se on varmaan näkynyt. Alussa se toki aiheutti hassujakin tilanteita, mutta niistähän elämä sittenkin koostuu. Olen valinnut tiedotuspolitiikaksi avoimmuuden. Se tarkoittaa sitä, että en tahdo sortua ylisanoihin, mieluummin itsekritiikkiin tekemisistämme. Olen varmaan astunut tosi isoillekin varpaille letkautuksillani, mutta se on kaiketi länsimaisen sananvapauden hinta.

Tämä kyllä heijastelee monia muitakin uraamme koskevia valintoja. Voi olla että meistä saa näiden sivujen kautta varsin omalaatuisen kuvan, mutta se on varmasti aito, liiemmälti teeskentelemätön. Niin hyvät kuin huontkin päivät lienevät blogattavissa. Tässä iässä ei enää vain jaksa kiinnostua aivan valtavasti mistään staraleikistä. Tekeminen on tärkeämpää, se että saa tehdä asiat omalla tavallaan. Vapaus on kuitenkin keihäistä kantavin!

Usein on saattanut vaikuttaa siltä, että menemme ns. perse edellä puuhun, mutta se on myös totta. Meillä ei ole strategiaa, suunnitelmaa, plan B:tä, suojaverkkoa tai hyväveli-organisaatiota. Me mennään fiiliksellä, beibi! Me olemme aika pieniä, mutta me olemme olemassa. Ja se on nyt taas alkanut näkyä keikoilla. Siellä on ollut nyt syksyllä taas varsin mukavasti jengiä, kesällä oli kieltämättä hankalampaa, mutta nyt on hyvä.

Olemme ison kiitoksen velkaa radioille, jotka ovat taas poimineet vanhoja laulujamme soittoon. Pyrimme tekemään yhtä hyviä jatkossakin. Asetelma on toki uusille lauluille epäedullinen. Jos vanha on tuttu vuosien takaa, on uuden oltava aika hyvä, jotta se kelpaa samalle viivalle. Aika näyttää, kuinka niiden käy. Yksi on kuitenkin varmaa. Minun on ollut pakko muuttaa asennettani bändiin rennommaksi. Se ei enää ole minun elämäni tärkein asia. Näitä sivuja seuranneet varmasti tietävät, mikä on!

Tekniikan Maailma Suosittelee

Musiikki on osin inspiraatiota ja osin työntekoa. Helposti voisi kuvitella jälkimmäisen olevan tylsää harjoittelua ja hieromista, mutta näin ei välttämättä aina ole. Kun on inspiroitunut ryhmä ihmisiä, sopivia ideoita ja toimivaa teknologiaa, sujuu laulujen tallentaminen kuin tanssi, ainakin parhaimmillaan. Kuka olkapäälläni kysyy nyt: "Milloin sinä muka olet viimeksi tanssinut?" no, siitä on aikaa..

Puolikuun legendaariset Flamingo-ajan levyt tallennettiin Malmilla, Viljatie 4:ssä sijainneessa BaseBeat-Studiossa. Tuo varsin omintakeinen installaatio on jo aikaa lakannut olemasta, mutta sen parhaisiin hetkiin lukeutunevat myös nämä mainitsemani sessiot. Ne toteutettiin 24-raitaisella Otarin nauhurilla, ja varsin erikoisella DR-merkkisellä mikserillä, sekä erittäin sekavassa kunnossa olevalla oheislaitteistolla. Kaiken kaikkiaan aivan loistavat olosuhteet soitella ja laulella.

Eka levy oli tehty Takomolla varsin State-of-art-henkisessä studiossa, mutta silloin bändi ei ollut valmis. Ei se ollut toistakaan levyä tehtäessä. Siksi otettiin koneita avuksi. Tuottajallamme Janne Louhivuorella oli sangen selkeä käsitys siitä, kuinka joka suuntaan heiluva bändisoitto oli saatava kuriin. Hän oli aivan oikeassa. Oli kevät/kesä ´91, biisejä syntyi kaiken aikaa, pitkin sessiota ja niitä tehtiin sitä mukaa, kiireettä.

Tyypillinen työpäivä alkoi illalla viiden-kuuden aikoihin. Olin studiossa päivätöissä, mutta illoin oli vapaata aikaa. Janne tuli keksipaketin (Wilhelmiina) kanssa (toisinaan LU suklaakeksi), keitimme kahvit, poltimme pikkusikarit ja kuuntelimme demoja. Juttelimme niitä näitä esim. sukellusveneistä tai Tekniikan Maailmoista. Joskus kuuntelimme jotain ihan muuta musiikkia ja samalla ajauduimme sessioon. Haimme fiilistä.

Kun inspiroiduimme jostain biisistä/aihiosta otimme kitaran käteen, ja tsekkasimme hetken sävellajia laulun kannalta, ja teimme peruskompin rumpukoneeseen (Roland TR-808 tahi 626, vähän illan ja biisin mukaan, soundit otettiin yleensä R-8:sta).

Tähän komppiin sitten soitin perusvedon, joka antoi rakenteen laululle. Sitä tietenkin mietittiin matkan varrella. Usein lauloin vielä demolaulun, jos sanat olivat jo olemassa, useimmiten olivat. Muutaman kerran käytettiin demo-englantia, ja oikeat sanat tulivat sitten vasta myöhemmin.

Sitten alettiin soittaa kitaroita. Janne antoi minun usein soittaa komppikitaran Telecasterilla, jonka olin ostanut samana päivänä kun menin studioon töihin. Samanlaisen kuin millä Ile Kallio soitti Ganesissa, vaikka en varsinaisesti Ilen fani ollutkaan, Maijasellakin oli samanlainen. Kaunis kitara, mutta pöllittiin multa tänä vuonna. Harmittaa vietävästi, siinä oli just Se Tele-saundi.

Kun kompit olivat kasassa ja tuplatut, otti Janne Cissen vanhan Fender Precisioinin, ja soitti basson, demoksi Jukalle. Ja biisi kuulostaa heti tanakammalta kun on basso, joka antais vähän pohjaa musiikkiin. Sitten alkoi varsinainen herkuttelu.

Yritimme kehittää hyviä ja vielä parempia riffejä pohjan päälle, ja aina se joka keksi parhaan sai soittaa sen. Paitsi että usein Janne soitti minunkin keksimäni lopulta tarkemmin. Ei aina. Akustisiakin soiteltiin, Jannen hienoa Lowdenia, ja minun Jumbo-Landolaani. Molemmissa oli hyvä, mutta erilainen saundi. Synaa soiteltiin varsinkin alkuun säästellen, usein Jannen vanhaa Junoa, joskus Korgin Polysixiä,  mutta hyvin paljon myös juuri studioon hankittua M-1:stä. Oikeata syntikoiden tuolloista lippulaivaa.

Percussioita tehtiin usein käsin, mitä erilaisimmilla menetelmillä, mm sudeilla rumpujakkaraa naputellen, tai tiskiharjan metallivarrella virvelin kylkeä kilisyttäen. Ei tyydytty aivan vakioratkaisuihin.. Se antoi usein omaa persoonallista maustettaan soppaan. Kitaroita viriteltiin ihme vireisiin, välillä soitettiin oktaaveissa tuplaten ja milloin mitenkin. Ei haluttu tehdä kahta kertaa samalla tavalla, vaan joka biisiin omat eväät.

Sitten tuli varsinaisen vokaalin vuoro. Kello oli useimmiten jo hyvän matkaa huomenissa, ja minä astuin Neumannin (mikrofoni, ei se laulaja) eteen. Laulettiin ja laulatettiin usein hyvinkin pitkään, tuplattiin ja vedettiin ala-oktaavia ja stemmoja. Sitten otettiin biisi kasetille, ja silmät ristissä kotiin, minä useimmiten aamukasiksi takaisin töihin.

Usein seuraavana iltana loppu bändi tuli paikalle ihmetelemään luomustamme, ja soittamaan osuuksiaan, Jukka kytkettiin basistinmaadoituslevyllä valtakunnan verkkoon (tämä on aivan totta!), ja hän pompotteli uusiksi eilisen illan bassolinjan. Arto soitti rummut, usein virvelin ja haitsun erikseen ja fillejä päälle tilauksen mukaan, "pitkä tai lyhyt filli, elämääsuurempi, eikun vedä sittenkin elämääpienempi". Janne tarkisti taimit, puhuttiin niinsanotusta "natsitaimista", mikä tarkoitti sitä, että elämää ei valtavan paljon pohjaan nähden sallittu. "Poliisitaimi" oli lievempi, keinuvampi versio.

Sitten laulettiin stemmoja miehissä, jos niitä tarvittiin lisää, handklapsejä tehtiin koko porukalla, fiilisteltiin. Yleensä biisi oli kahden illan jälkeen valmis miksattavaksi. Silloin teimme hiukan paremman demomiksauksen DAT-nauhalle, josta otettiin kasetteja niitä halauville. Minulle nämä demoversiot muodostuivat usein niin rakkaiksi, oikeiksi versioiksi, että kun varsinainen miksaus sitten joskus kuukausia myöhemmin tehtiin FinnVoxilla Dan Tigerstedtin toimesta maan silloin kai ainoalla SSL-mikserillä, minun oli vaikea sulattaa kun ne väkisinkin muuttuivat. Toki lähes poikkeuksetta paremmiksi.

Näin tehtiin albumit "Makeaa Myrkkyä", "Nyt Loppuu Todellisuus" ja "Tähdenlennon Taa". 3 levyä kahdessa vuodessa. Se oli hienoa aikaa. Silti, kun viimeisen tehtyämme kättelimme Jannen kanssa, luulen että molemmat tajusimme, että se tie oli kuljettu loppuun. Ehkä molemmat tiesimme, että "Tähdenlento" ei yltäisi sille tasolle, kuin mitä siltä odotettiin. Siksi pidimmekin yhden albumin taukoa, ja jatkoimme "Sinä Tulit"-levyllä, mutta se on jo toinen juttu se levy.

Jos pitäisi poimia yksittäinen muistikuva, paras hetki, se olisi se varmuus joka meillä kaikilla viidellä oli kun kuuntelimme "Myrkyn" playbackiä juuri nauhoitusten jälkeen. Lupasin syödä hatullisen paskaa jos tällä rallilla epäonnistuisimme. Siitä hetkestä meni kyllä vielä vuosi, ennen kuin tajusin lopulta että ei tarvitse sitä hetken heittoa lunastaa..

Bändi, joka unohti hajota

Pop-musiikin käyttöikä on usein hyvin lyhyt. Hitit tulevat ja menevät, ja harva jaksaa muistaa muutamienkaan vuosien takaisia renkutuksia, saati niiden esittäjiä. Yleensä bändien elinkaari on korkeintaan 3 albumia, nykyään hyvä jos sitäkään. Tulos tai ulos, tai oikeammin nykyään tulos ja ulos.

Olen kuullut artistista, jonka ensialbumi myi muutama vuosi sitten 7.000 unittia, eli kappaletta, ja hän sai näin vähäisellä myynnillä "mennä muualle" alta puolen vuoden, koska ei uskottu, että myynti paranee. Eräs korkealle arvostamani lauluntekijä on sanonut, että hän saa levyttää vain siksi, että hänen vanhojen levyjensä uskotaan vielä joskus myyvän, jos hän tulisi nyt tyhjästä hän saisi tuskin levytyssopimusta, vaikka materiaali olisi tismallee samaa.

Nämä kaksi ovat tietenkin esimerkkejä ääripäistä, mutta kertovat jotain maailmasta jossa bändit/artistit elävät. Voi syntyä vaikutelma, että se on helppoa elämää, mutta se ei ole aina aivan totta. Minua on silloin tällöin pyydetty kertomaan kuinka alalle voi päästä. Olen kehoittanut yleensä harkitsemaan muutaman tuhannen kertaa, ennen kuin tosissaan yrittää. Sitä pitää rakastaa niin paljon, ettei muuta mahdollisuutta ole, ja sittenkin yksi tuhannesta onnistuu. Raakaa. Media-darvinismiä.

Miksi edustamani yhtye sitten täyttää ensi vuonna meihekkäät 18 vuotta? Miksi me emme ole hajonneet ja vaipuneet siihen unohduksen suohon, johon meidän kaiken järjen mukaan olisi pitänyt upota jo viimeistään 90-luvun puolivälissä, kun meidän levymyyntimme puoliintui, ja keikkahinnat laskivat. Miksi jäimme toimimaan ruohonjuuritasolla? Miksi kituutimme yli pahimpien aikojen?

Noh, ensinnäkin meillä oli onni pitää liikkeellä aina toinen toistaan parempi kokoonpano. Uusien miesten saanti lähtijöiden tilalle ei ollut kertaakaan mikään ongelma. Se tietenkin johtuu siitä että meillä on ollut keikkoja kaiken aikaa. Kyllä keikoille aina miehiä on lähdössä. Joskus täytyy hieman vain katsoa, minkälaisia. Se, että keikkoja on ollut, on tietenkin johtunut siitä että radiot ovat pitäneet musiikkimme ihmisten kuuluvilla silloinkin, kun levyt eivät ole keikkuneet listoilla. Siitä iso kiitos!

 Usein kuulee ihmisten sanovan keikan jälkeen "Mä en tienny teidän bändistä mitään ennen keikkaa, mutta sit mä tunsinkin teidän kaikki biisit!". Musiikintekijälle tämä on yksi parhaista palautteista. Päinvastoin olisi hankalampi toimia, kuitenkin. Vaikka on maailmassa paljonkin laulajia, joiden "uran" vaiheet on tarkkaan uutisoitu, musiikista on sitten puhuttukin vähemmän.

Sitten me on jotenkin vaan huomattu, että tämä pienten ja välillä keskisuurten keikkojen tekeminen on meille nykyään luontevaa. Bändi on hyvin kompakti, kamat menee pakettiautoon,  ukot ei kyllä meinaa mahtua, kun on  pari niin isoa jäppistä, että keskipenkillä ei voi istua millään kuin joskus aivan pakon edessä. Itse roudataan, joka käy liikunnasta, vaikka öisin kiroiluttaakin. Miksataankin ite, balanssi on niin hyvä, hioutunut, että ei siihen tarvitse koskea..

Ja lopuksi se kaikkein tärkein. Me tykätään tästä hommasta. Ei tätä muuten jaksaisi tehdä. Tämä on kutsumusta, saada soittaa niitä samoja ralleja eessun taassun. Ei me aina toisistamme tykätä, mutta sekin on useimmiten hetkellistä. Isommat mykkäkoulut ovat aina johtuneet luottamuspulasta, joka on päätynyt miesvaihdokseen. Tässä täytyy luottaa siihen, kenen kanssa toimii. Muuten ei voi toimia.

Me on vaan unohdettu hajota, enkä oikein enää muista miksi. Siksi me jatketaan, vaikka juuri nyt taukoa odotetaankin. Jahka kevät koittaa, ja onhan tässä vielä muutama pisto tämänkin vuoden puolella.

Puolikuu palaa osassa "Vapaa kuin lintu".

Ennen Puolikuuta, osa 1

Olen käyttänyt viljalti aikaa palstamillimetrejä kertoakseni mitä Puolikuulle on tapahtunut vuosien saatossa. Katsotaanpa nyt hiukan kauemmas taapääin. Esihistoriaan. Mitä tapahtui ennenkuin keksimme perustaa tämän bändin. Siitä on aika kauan, olin silloin lupaava urheilijanuorukainen, näin ainakin haluan uskoa.

Korkeushyppy alkoi tuntua hiukan vähemmän kiinnostavalta herkässä 12 vuoden iässä, jolloin lyhyen periodin aikana kuulin radion Jokamiehen Listassa T-Rexin "Metal Guru"n, muutimme Kontulaan, sain kasettinauhurin ja kitaran. Tästä Landolasta värkkäsin pian "sähkökitaran", vaihtamalla siihen metallikielet ja ostamalla kitaramikrofonin. Ja sitten kitaratunnille treenaamaan.

Opin alkeet melko pian, ja samalla huomasin, että koko tunneilla käynti on turhaa. 45 minuutin viikottaisesta ajasta yli puolet meni siihen että musiikinlehtori Liisa Sipiläinen viritti noin 30-päisen ryhmän kitarat. Minunkin itse virittämästäni soitttimesta hän löysi aina jotain huomautettavaa, vaikka olin aivan varma, että se oli juuri riittävässä vireessä. Lisäksi hän moitti vaihtamiani metallikieliä liian kova-äänisiksi. Soitin liian lujaa jo silloin. Nuoret kitaristinalut. Älkää ikinä uskoko, että rokkia voisi soittaa hiljaa!

Ystäväni Juha Havukummun kanssa perusti ekan bändin, Caroline. Nimi tuli Status Quolta. Soitimme 2 kitaralla Hurriganesia, tai ainakin yritimme soittaa. "I Will Stay" tuntui helpoimmalta, koska se oli hitaampi. Ei se ikinä ollut oikea bändi, mutta Haviksen kanssa pääsin ekan kerran erään toisen, oikean bändin, maunulalaisen Black Mark-yhtyeen treenejä katsomaan. Nyt tiesin miltä treenikämppä haisee. Ne haisevat aina samanlaisilta, kosteilta, pommisuojia kun useimmiten ovat.

Mainita täytyy vielä Aaltosen Rauno, joka oikeasti opetti minua soittamaan kitaraa, näytti rokkikompit ja muut. Häneltä ostin ekan Telecasterini, tosin Aria-merkkisen jäljitelmän. Mutta muuten samanlaisen, kuin millainen ruskea thinline on nykyään keikoilla varakitarana.

Ensimmäinen oikea bändi oli sitten jo punk-aikaa, eli kaiketi vuotta ´78. Aluksi treenasimme Kallion Kill Cityssä, jossa sain lainata Mauri Airtan, Maukka Perusjätkän FBT Jumbo-vahvistinta. Ostin sen sitten häneltä itselleni, kun saimme oman treenikämpän Kontulasta, HYL:n pommarista. Siellä alkoi melkoinen sahaus, kun punk-yhtye Belsen esitti versioitaan Ramonesin, Lurkersin ja Pistolsin sekä Heartbreakersin klassikoista. Born Too Loose!

Laulajamme Jari Hakanen ei ollut aivan valtavan hyvä laulamaan, ja niinpä hajoitimmekin bändin, ja perustimme sen viikon päästä uudestaan, nyt minä aloin laulaa. Ekat keikat kuitenkin tehtiin vanhalla miehityksellä. Toinen komeasti Tampereella joillain nuorisofestivaaleilla, jossa lämmittelimme Mikko Alatalon (Onnea! Harri Rinteelle myös! se palkinto tiesi oikean paikan, tv. vanha fani!)) yhtyettä. Se oli kova juttu meille. Matkalla tutustuimme Lama-yhtyeen jannuihin, heillä oli viinaa, mutta me emme dokanneet, muistaakseni. Jännitimme niin, koska pääsimme seuraavana päivänä Epekseen, joka oli yksi punkin mekka. Levyliike, alansa ainut siihen aikaan.

Punkin paras terä meni nopeasti ohi, ja sitten minua pyydettiinkin Vuosaarelaiseen Johnny Diamondiin. Basistiksi. Lupasin mennä, koska rumpalimme suositteli:" Ne osaa soittaa oikeesti, niistä tulee vielä jotakin!". Menin, ja kitaristi Juha Markkanen toi minulle läjän kasetteja, ensi viikolla treenit, kuuntele tosta. Kymmenittäin omia biisejä. Minulle tuli kova kiire omaksua laulut ja tehdä ensimmäiset about 15 omaa ekoihin teeneihin, jotta voisin tehdä vaikutuksen.

Valintatalon Levypaikka myi siihen aikaan omaa tosi huonoa tyhjäkasettimerkkiään, ja sellainen demo kourassa matkustin bussilla Vuosaareen. Kasetilta otettiin heti treenattavaksi muutama biisi, ja lainabassolla soittelin muutaman viikon, kunnes kerroin, että haluan olla kitaristi, otetaan kaverini Markku Pääsky bassoon. Hänellä kun oli oikea Höfnerin viulubassokin. Näin tehtiin.

Sekin bändi teki kaksi keikkaa (Lepakossa), ja loppui sitten armeijatouhuihin. Minä pidin yllä osin Belsenin raunioista koottua Vahvistimet-yhtyettä, joka oli jo saada levytyssopimuksenkin. Tommi Liuhala oli vakuuttunut laulustamme "Rahaa ja videonauhureita", mutta kalkkiviivolle se jäi. Laulun sävellys tuli myöhemmin käytettyä kappaleessa "45 RPM", kovasti moittimallani albumilla "Tähdenlennon Taa". Keikkoja tehtiin aina kun vaan saatiin, eli harvoin.

Pojat tuli sitten armeijasta, minä olin kauppaopistossa, ja ruvettiin kasaamaan JD:tä uudestaan. Mutta pidettiinkin vain ne alkukirjaimet, ja keksittiin mielestämme loistava nimi Just Divorced. Sillä sitten päästiin jos levyllekin, aluksi lontooksi, sitten kun Dingo tuli, muutimme sen suomeksi, teimme albumin "Läntinen Lupaus" ja lopulta muutimme sen takaisin lontooksi, ja vaihdoimme nimeksi Norma Jean Blue, josta sain sitten kenkää syksyllä ´88. Kuukautta ennen olin saanut fudut myös työpaikastani, äänitysstudiosta, konkurssin takia. Ilmassa oli suuren tragedian ainekset.

Sitten päätin näyttää kengänpohjaa antaneille. Soitin Artolle, joka oli jo ollut Just Divorcedin rumpali, kunnes keksi liittyä Kadotetut-yhtyeeseen. Arto oli ollut jo vuoden soittamatta, myynyt rummutkin pois, mutta osti samana päivänä Ludareiden näköiset Yamahat (Muuten parassoundinen setti, mitä olen ikinä äänittänyt, just sopiva, ei liikaa botnea). Hoisimme basistin, ja aloimme rapsutella Vantaan Elmussa, Koisotie 4:ssä. Aluksi The Beat Crocodiles, sitten Mercy Street, ja lopulta Puolikuu.

Sillä tiellä ollaan. Haastattelen ensi kerraksi vähän Arton ja Leksan esihistoriaa, ja kerron heistä jaksossa 2!

Unohtuneiden laulujen hyllyltä, osa 2

Megalomaaninen "Tähdenlennon Taa"-albumi sisälsi useitakin lauluja, jotka sittemmein ovat jäänet pois setistä, eikä niihin ole sen koommin palattu. Tähtien Rauha osoittautui hyvin pian mahdottomaksi soittaa livenä sen sisältämän, äänitysvirheestäni johtuneen väliosan takia. Minä jyräsin studiossa vahingossa osan rumpuraitoja, ja oli keksittävä jotain tilalle. Voitte levyltä kuunnella kuinka hyvin tuo "tähtienvälinen vuoropuhelu" jonka jyräytyneen osion tilalle tekohengitimme toimii. Silloin se ehkä juulosti jännältä, nykyään ei enää niin. Ja livenä sitä ei soittanut sikakaan, enkä tarkoita nyt samannimistä rumpalia, joka pari kertaa Artoa tuurasi. Tämä studiosekoilu tapahtui aikana ennen kovalevy-tallentimia. Nykyään olisi maailman yksinkertaisin asia paikata moka. Silloin ei ollut "undo"-nappia. Joskus kaipaan 2" analogista hillitömästi..

Samoin nimibiisi oli hetken setissä, kunnes jätimme sen kun se ei oikein "liikahtanut". Saman julman kohtalon koko Magneetti, johon olin sentään koonnut suunnilleen kaikki klisheet väliltä Yardbirds-Shocking Blue. Ei vain toiminut. Se oli synkkää aikaa..

Pilottisinkkua Älä Herätä Vielä pidimme setissä aika pitkään, Jukka soitti siinä akustista kitaraa, koska basso tuli sekkarilta. Vuosien saatossa unohtui sekin.

Seuraava "Nyt" albumi sisälsi muutamia potentiaalisempia keikkabiisejä, mm. Alä Kiusaa Miestä oli muutaman vuoden mukana, sitä toivotaan muuten yhä aika paljon, ja revaivasimmekin sen jo joskus 2000-luvun alussa, mutta silloin se jäi jonkun yleisen välinpitämättömyyden jalkoihin. Yhtyeessä alkoi olla ilmaa, että pitäisi soittaa covereita, että ohjelmisto muodostuisi pelkistä hiteistä, olivat ne sitten omia tai jonkun muun hittejä. Niin ei onneksi käynyt, eikä tule käymään. Meistä ei ikinä tule cover-bändiä, vaikka I Will Stayn soitammekin yhä joka ilta. Se on kumarrus omille juurillemme. Ja vilahtaahaa siellä lopussa muutama tahti lainaa lisää..

Samalta lp:tä (niitä kutsuttiin vielä tuolloin niin) oli setissä pitkän aikaa Bensaa Koko Rahalla, joka huuhtoutui vasta vuosituhannen lopulla. Se alkoi tuntua hiukan liian raskaalta, vaikka omat hyvätkin puolensa sisälsi. Lahdessa sen klimaattisessa huipentumassa molemmat kitaristit (Mauke ja Minä) kadottivat katse- ynnä muun kontaktin kitaroihinsa kielten samanaikaisten katkeamisten johdosta. Oli varmaan aika hassun näköistä kun kitaristit poukkoilivat ympäri lavaa varainstrumentteja etsiskellen, biisi eikun jatkuu, eikä kukaan laula. Paikalla kaupungin kerma, puolet radioalan ammattilaisista ja lavalla selvästi hyvää tarkoittavia amatöörejä. Silloin meillä oli muuten roudareitakin, mutta heillä oli juuri samaan aikaan tärkeämpääkin tekemistä. Tilanne oli hiukan samanoloinen, kuin Jokerimaalilla näinä päivinä, miehiä kuin meren mutaa, mutta kukaan ei tee mitään.

"Sinä Tulit"-albumi, jota yhtyeen ns. innostava siipi kutsui nimellä paskalevy, oli tarjota mukava yllätys. nimibiisi nousi Radio Suomen soitetuimmaksi. Kyllä sellaisen huomion saanut laulu pitää settiin ottaa, vaikkei ollut oikein kokoopanoakaan. Viikon varoajalla mukaan yhytetty Vessu ei ehtinyt omaksua ihan kaikkia riffejä ekoille keikoille, ja hän tapasi käydä biisien välissä kyselemässä "Hyräilepä sitä introa hiukan". Kyllä siitä pian bändi tuli, ja Vessu olikin mainio kitaristi ja seuramies. Aloimme jopa yhteislaulaa bussissa, joka oli jotain ennenkuulumatonta. Oasiksen "Don´t Look Back In Anger", ja Tom Waitsin "Hang Down Your Head" kilpailivat suosiosta matkamusiikkina. Viiniäkin lipitettiin siinä sivussa, lasinen laulukirja auki aika usein..

Katto Vuotaa Nurkat Vetää toimi monta vuotta setissä hyvin, Mauke viritti kitaransa nykyaikaisesti drop-D-vireeseen sitä varten, kuten Janne oli levyversiolla Stratonsa virittänyt. Läpi Tulen Läpi Jäänkin soi muutaman kerran. Ilokaasua soitettiin jo ennen levyn ilmestymistä, Hyvä olla oli jonkin aikaa, kunnes se alkoi tuntua jotenkin kornilta. Paras versio siitä jäi julkaisematta, kun sen lauluraidat sisälsivät paljon kompressoituja laulajan hengityksiä. Nykylevyillä niitä suorastaan vilisee, kun avasin radion tässä yksi päivä. Maailma muuttaa, Esko senior!

Sinä Tulit poistui sitten sekin ohjelmistosta aika pian, se ei kuitenkaan ollut keikkabiisi, kuten ei varsinkaan Odotan Pilven Reunalla. Hei Moottoripää oli pidempään. Etenkin  Mauke vaati sitä settiin. Se kuulosti minusta Keba-yhtyeen mainiolta tuotannolta, ja olikin muistaakseni syntynyt jotenkin heidän hienon Revival-keikkansa innoittamana!

Näihin vilpittömän nostalgisiin ysäri-tunnelmiin on hyvä lopettaa, ja jatkaa liki loputonta tarinaa seuraavassa osassa! Siihen asti Iloisiin Kuulemiin, ja Näkemiin!!

Unohtuneiden laulujen hyllyltä, osa 1

Kun aloimme perjantaina 13.3.92 ammattimaisen (lue:DEX-Viihteen järjestämän) keikkailun olimme pian aivan uuden ongelman edessä. Sopimuksissa luki yleensä "esiintymisaika 60 min", ja meillä oli hiukan pulaa biiseistä. Olimme tähän asti soittaneet lähinnä lämmittelybändinä Esim Kolmannelle Naiselle ja Ne Luumäille ja setit olivat jotain pohjalta 10 biisiä max. ja äkkiä pois.

Nyt olisimme pääbändi, Main Act. Meidän odotettiin kiinnostavan ja viihdyttävän (ja kuten pian tajusin) myös vetävän yleisöä. Settiä oli rukattava menevämmäksi.

Meillä oli kaksi levyllistä originaaleja. Niistä laadimme tunnin ohjelman jota sitten veivattiin. Ekalta levyltä tietysti "Hämärään Huoneeseen" ja "So Long Beibi", nehän olivat soineet radiossakin jonkun verran. Tokan albumin hitit tietysti, mutta siinä oli vasta varttitunti yhteensä. Oli soitettava yleisölle varmasti oudompia albumiraitojakin.

"Moottoritie" tuntui toimivan, laulu oli ollut jo Just Divorcedin ohjelmistossa pari vuotta aiemmin. "Olkoon Niin", vaikka epäilinkin sen kykyä tanssittaa jengiä. "Hämähäkkimies" oli hiukan kuin räppiä, joten settiin vaan. "Puolikuumies" joka levylle oli saanut jostain kumman syystä nimekseen "Huonoo Seuraa".. "Voi Ei", joka kertoi eräästä entisestä luokkatoverista, joka oli kova puhumaan, itsestään. "Hän toi mukanaan Sateen", joka oli ottanut nimensä sekä Rainmakers-yhtyeestä että Mike Nesmithin samannimisestä hienosta laulusta, jotka olivat molemmat minulle tärkeitä.

Tokalta levyltä kelpasi settiin "VW 1300", se sopi. Mulla oli vihreä kupla, jonka tosin noihin aikoihin annoin pois Hondan tieltä. Honda on pysynyt, osittain Beach Boysin "Little Honda"n ansiosta.  "Pop Eilen-Tänään" (Joka oli taas muuttanut nimeään muotoon "Isomies levyjä soittaa", jota nimeä inhosin), se kertoi Heikki Harman radio-ohjelmasta, josta opin kaiken mitä pop-musiikista kannattaa tietää.  Sen ansiosta opin rakastamaan Beatlesia, Bowieta ja myöhemmin Dylaniakin. Glitteriä hän haukkui, kunnes oli kuulemma dokaamassa tämän kanssa, ja johan alkoi sekin kelvata. Gary Glitter on eka konsertti missä olen ollut. Samana päivänä kuulin radiossa ekan kerran Hurriganesia. Se oli aika hyvä päivä..

Asiaan. "Janetta" oli hyvä keikkabiisi, vaikken osannutkaan soittaa sen laukkakitaraa yht´aikaa laulun kanssa. "Tämän viikon Elvis", koska siinä oli muodikas "nytkähtävä" rumpukomppi, ja huima loppusoolo, jonka aikana saatoin tehdä itseni naurunalaiseksi wah-wah-polkimella. "Se ei toimi ikän", kuului kirpeä kommentti eräästä varsin  kaikkitietävästä suusta. Kappaletta "Toukokuu" soitettiin kaiketi kolme kertaa, kunnes sekin sai oman, ikuisen tuomionsa.

Jotenkin näistä tunti kuitenkin saatiin kasaan. Encoreksi suunniteltiin Hurriganesin "Mary Jane"a, mutta osa yhtyettä kieltäytyi soittamasta mitään " __tun hurriganesia". Olisi varmaan pitänyt soittaa Eaglesin "Take it Easy", niin sopu olisi löytynyt.. En enää muista mitä jätimme encoreksi, eikä tuolta ajalta ole paljon keikkanauhoja jäljellä. Sinänsä harmi, koska tuo kevät ja alkukesä ´92 olivat tavallaan bändin parasta aikaa. Silloin kaikki oli alussa, uutta ja jännittävää. Jo saman vuoden syksynä kierrettiin sitten enemmän konkareina, staroina, keltaista nestettä päässä. Eikä se ollut enää ihan niin kivaa. Viattomuus oli mennyt, jotenkin. Pallopaita oli haalistunut..

Kolmannen albumin ilmestyessä oli kyllä jo helpompi kasata settiä, kun oli lisää radiossa soineita biisejä, ja aloimme muutenkin olla jo tehtäviemme tasalla. Aloimme olla viihdettä, olimmehan itsekin koko ajan viihteellä. "Kitara Pois", "Elvis ja Madonna" ja "Yötä Ohi Juoksevaa" olivat mukana aika pitkään. "Ylösalaisin"kin jonkin keikan.

Hauska ajatusleikki on tosiaan että soittaisimme jokus keikan, jolla ei kuultaisi lainkaan hittejä, vain näitä unohtuneita lauluja. Olen myös joskus mielessäni suunnitellut konserttia, jossa soittaisimme kaksi settiä, ekassa albumin "Makeaa Myrkkyä", ja tokassa albumin "Nyt Loppuu Todellisuus". Se vaatisi paria lisäkitaristia lavalle, mutta voisi olla hupaa. Kuka tietää mitä vielä keksii, kun vanhaksi elää!

Tallinnan taivaan alla

Joskus 90-luvun puolessa välissä alkoi yhtyeelle tulla keikkatilauksia rokkikuppiloiden lisäksi laivoille. Ensimmäinen kiinnitys oli OktoberFest ´94. Sinne marssittiin suoraan Tavastialta, ja siirtymä tuntui varsin oudolta. Odotimme isoja hilpeitä pippaloita, mutta paikalla tajusimme että juhla koostui Oktober-osasta, joka merkitsi lokakuun pimeää (oli tosin vielä syyskuu), ja Fest-osasta, joka olimme me.

Keikka tietenkin hoidettiin, mutta varsin karulta tuo yläkannella soitto tuntui. Seuraava kiinnitys laivalle olikin jo parin viikon päästä. Se oli vielä karumpi komennus. Välillä oli tapahtunut Estonia-turma, ja koko laivamatkailu oli varsin kaukana hohdokkaasta tietyn aikaa. Pelotti, mutta sittenkin kollektiivinen suru lieni päällimmäinen tunne kaikilla. Laulussa "Vie minut myrskyistä pois" se lopulta sitten purkautui kyynelinä. Kaikki itkivät. Aivan kaikki, yleisö, bändi ja henkilökunta.

Siitä eteenpäin alkoi keikkoja laivalle sadella, ja kohta huomasimme olevamme pari kertaa sesongissa 3 pv:n  kiinnityksillä,  etenkin  Ms. Cinderellalla. Siitä tuntui tulevan toinen kotimme.  Kannettiin aina  maksimimäärät alkoholia ja tupakkaa maihin ja  Tallinnan (itseasiassa Muugan) sataman silhuetti tuli tutuksi.

Hytti 11017 muotoutui miellyttäväksi saarekkeeksi, jossa sai aina levätä kolme päivää kerrallaan. Ei ollut roudausta kuin tullen mennen, ja lyhyt soundcheck iltapäivällä. Loput ajat loikoltiin, kuka missäkin. Setti alkoi aina klo 23.00, ja tiukan tunnin vedon jälkeen oli vielä hyvää iltaa jäljellä loputtomasti.

Laivakeikat toimivat myös henkisenä siltana pop-bändiydestä isompien estradien viihdyttäjäksi. Meistä muotoutui  yhtye, jonka kehtaa viedä mihin tahansa esiintymään, ennen tai jälkeen ketä tahansa.

"Jingle Jangle"-albumia tehdessä otin kovalevysysteemin mukaan ja soittelin kitaroita aikani kuluksi. Osa levystä on siis tehty merellä, joitain laulujakin, mutta yleensä joku humaltunut kanssamatkailija hytin oven takana alkoi laulella mukana, joten se oli hankalampaa.

Todistimme myös lukuisia missikisoja sekä passi ja lammasharja-tyylisiä TV-nauhoituksia. laivalla. "Coco Jambo"-tähdet Mr. President eksyivät samaan hissiin kanssani ja kyselivät tietä lavalle. Illalla he olivat hämmästyneitä, kun nousin itse samalle stagelle, kun he olivat jo vahvasti viihteellä. Luulivat kai messipojaksi..

Sitten alkoi tulla myös Turusta-Tukholmaan keikkoja. Ne olivat myös kivoja, mutta kauhea kiire oli aina laivaan sisään, kun se tuli satamaan 19.30, lähti 21.00 ja soitto alkoi 23.00. Tukholmassa ei ikinä ehtinyt käydä maissa, koska sama nopea aikataulu oli sielläkin, tosin aamuvarhain. Usein silloin vasta suunniteltiin nukkumaanmenoa.

Kerran saatiin paikkokeikka 3:n päivän putken perään, joku tähtiartisti ei ehtinytkään laivaan matkanpäästä. No me otettiin vastaan. Lisäpalkkioksi luvattiin a´la carte-illalliset messiaterian tilalle. Se oli ehkä kohtalokasta. Osa ryhmää oli näet jo "varautunut" kotiinlähtöön availemalla tax-free tuliaisiaan. Silloin olisi pitänyt jäädä illalliselta pois, ja nukkua pää selväksi illan keikkaa varten. Keikka itse hoidettiin tip top. Herätimme ilmeisesti kanssa-aterijoijissa kuitenkin liian kiusallista huomiota, ja keikat loppuivat kuin seinään. Harmillista!! Myöskään olutölkin kanssa aamiaiselle pyrkimistä ei katsottu kovin hyvällä. Olen kuullut artistista, jolla oli kielto liikkua laivalla muuten kuin hytistä lavalle ja takaisin. Se ei ollut kuitenkaan kukaan meistä.

Nämä ovat asioita, joita jokainen bändi kohtaa. Ne kaatuvat lopulta aina artistin itsensä piikkiin. Niin tässäkin tapauksessa, Puolikuun piikki tuli täyteen. Noh, kerran vielä tulee päivä, jolloin vanhat synnit saadaan anteeksi, ja sitten taas seilataan.

Ainoa, mikä laivakeikoissa jäi harmittamaan on se, kun en älynnyt ottaa itselleni seinältä mainosjulistetta, jossa nykyinen poppari Jonna Tervomaa poseeraa entisessä elämässään risteilyemäntänä. Se voisi olla arvokas nykyään!

MÄ NÄIN SUT TELKKARISSA

Puolikuu esiintyi ensi kertaa TV:ssä joskus vuoden 1990 kesällä. Ohjelma oli Jukka Virtasen ansiokkaasti juontama Levyraati, jonka jäsenet eivät olleet valtavan otettuja kappaleen "Olkoon Niin" tekstistä. Raatilainen Leif Salmen kiteytti kuitenkin oman käsityksensä hienosti kutsumalla laulua "nykynuorison suosimaksi marssimusiikiksi". Ehkä luonnehdinta oli enteellinen. Juha Siltanen löysi laulusta yhden mielenkiintoisen piirteen; "kertosäkeen kolme ensimmäistä säveltä". Sen syvempää analyysiä ei kuitenkaan kuultu.

Vuosi kului, ja laulun "Makeaa Myrkkyä" kohdalla oltiin jo suvaitsevampia. Arto af Hällström: "Hyvä Biisi!",  Jukka Virtanen: "Sympaattisia poikia!" (hän EI ole tavannut tietääkseni vieläkään ketään meistä)..  Joka tapauksessa tämä nimenomainen esiintyminen pienine normista poikkeavine kikkoineen ( makasimme lattialla ja kamera kuvasi meitä katosta; kävelimme soitten kameraa kohti joka pakeni meitä ) auttoi yhtyettä paljon. Sen jälkeen biisi alkoi soida joka puolella.

Välillä oltiin jo oltu Suomenlinnassa kuvaamassa live-soittoa, joka tosin katkesi neljännen biisin kohdalla kaatosateeseen. Kolme biisiä tuli kuitenkin ulos Rock-kandidaatit-ohjelmassa. Fazer oli buukannut useita uusia artistejaan oikein  varten vasten laadittuun ohjelmasarjaan, jota juonsi Lasse Norres. Arkistojen aarteita, todella..

"Makeaa Myrkkyä" nousi sitten lopulta listalle ja kävimme Tampereella, I-klubilla kuvaamassa pätkän Lista-ohjelmaan. Meidän 15 minuutin sessiomme ajoittui Hausmyllyn ja Veikko Lavin väliin, joten olimme sekä suositussa että oikeasti arvostetussa seurassa. Tämä taisikin olla Vepan viimeinen TV-esiintyminen. Hieno lauluntekijä esitti laulun "Ota Löysin Rantein". Olin jotenkin hiljaista poikaa tuon legendaarisen hahmon murahdellessa jotain hyväksyvää kappaleestamme ja nuorista, uraansa aloittelevista pojista.

Sitten oli Olli Ahvenlahden tuottaman Live-pohjaisen studio-ohjelman vuoro. Pasilassa tehtiin, mutta nyt ohjelman titteli on päässyt unohtumaan. Muistan, että katselimme lähetystä Raumalla keikkaa odottaessamme. Lukko oli juuri varmistanut pääsynsä playoffsiin, ja kovat hipat tiedossa. Lauantai-illan huumaa se oli, nyt muistin. Hannele Lauri ja Kati Bergman juonsivat, ja olivat muka otettuja uusista naamoista vakibändin poikien vaihteluna..
Sitten Tampereen Tullikamarilla livenä Nuoret Sankarit, samassa ohjelmassa mm.Stratovarius, Aki Sirkesalo & Elastic Family. Baaritiskillä lisäksi Topi Sorsakoski, joka jännitti minua kyllä huomattavasti paljon enemmän kuin kamerat. Yksi iki-suosikkini hänkin. Harmittaa vieläkin, kun en tehnyt hänelle rallia, vaikka hän pyysi. Tai tein, mutta se vain jäi lähettämättä. Sori!

Sitten tehtiin lisää levyjä, ja tuli lisää TV-keikkoja. Suomen Suosikit, Rififi, Popstop, Enemmän Tätä, Huvipuisto, Ei Itketä Lauantaina, Top-40, Anteeksi Kuinka, Jyrki, Hot Hit, AamuTV:t jne.. Erikoismaininnan ansaitsee kyllä silti Folke Westin tuottama Musavisa. Se on jotain, jonka anarkistisen sähellyksen arvo tullaan tajuamaan vasta miespolvia myöhemmin. Ja lisäksi ohjelma esitteli uskomattoman määrän suomalaisia, usein hiukan b-luokan artisteja. Siitä saisi kyllä hienon DVD:n, josta riittäisi hupia pitkiksi illoiksi!

Musavisaa tehtiin putkeen 4-5 jaksoa kerralla. Oltiin kai kolmessa sessiossa, useimmiten jotenkin vajaamiehisenä. Kai se kertoo jotain yhteen tilasta, nauhoituksista kun ei maksettu latiakaan.  Hauskoja ohjelmia silti, ja kuvauksissa ja jopa kuvassakin saattoi tapahtua aivan mitä tahansa.  Harmi ettei nykyään kukaan tee ohjelmia vastaavalla tavalla, kieli poskessa. Sellaista  puolitahatonta, koheltavaa komiikkaa olisi varmasti rentouttavaa katsella nykyisen tosikko-tv:n "siis-mä-nyt-pudotan-sut-jatkosta"-meiningin vastapainona. En kyllä katsokaan kyseisiä ohjelmia.

Laulava Sydän käsitteli muutaman jakson ajan Beatlesia, ja minut kutsuttiin vetämään pari biisiä Jiri Nikkisen loistavan yhtyeen kanssa. "A Hard Day´s Night" jäi encorebiisiksi tästä, ja "Strawberry Fields Forever" arkistojen aarteeksi. Ilmestyivät ohjelman soundtrack-CD:llä.

Hotelli Sointu oli ehkä kunnianhimoisin ohjelma, missä olen ollut. Hyvä bändi, oma ilme ja tuotaja Liisa Akimoffin hyvät ideat toimisivat yhä. Lauluntekijäosiossa rustasin biisin annetusta aiheesta 2,5 tunnissa. Kertosäe mulla oli kyllä jo osin valmiina, sana "salaa" vain sattui sopimaan. Ainahan biisiin pitää aihioita olla! Soundtrack-levyllä ilmestyi tämäkin, soi jopa hiukan radiossa.

Samanlailla korkeatasoinen sekä idealtaan että toteutukseltaan oli Linnunradan pianobaari, jossa vierailimme livenä kolmen biisin verran. Hauskaa oli lisäksi mitellä pop-triviasta yhden nuoruusajan sankarin, lauluntekijä Yarin kanssa. Jaksossamme Maria Guzenina olikin yllättäen mustatukkainen, eikä blondi kuten yleensä. Nämä viimeksimainitut ohjelmat ovatkin mukavimpia muistoja TV-urallamme. Ne olivat aikaa jolloin TV-ohjelmia tehtiin vielä muutenkin kuin pakonomaisen viihdyttämisen takia.

Hauskin oli kyllä silti Poliisi-TV. Delegoin sen kyllä Artolle, ja hän selitti toimittajalle hiukan kipsaantuneella äänellä kuinka rosvot pakenivat "tuohon suuntaan".. Taustalla yhtye soitti "Hän Tanssi Yksin". Frank Sinatra sanoi aikanaan kuolemattomasti: "puhukoot mitä puhuvat,  pääasia kunhan nimi on oikein".. Mutta tätä julkisuutta emme olisi kuitenkaan halunneet.

Olen varmaan unohtanut joitain. En ole pitänyt asiasta sen parempaa listaa. Mutta mukavia muistoja on paljon!

Suuri kadonnut albumi

Pop-musiikin historia tuntee koko joukon "suuria, kadonneita albumeita". Levyjä, jotka on joko unohdettu tai peräti unohdettu julkaista. Ne eivät välttämättä ole sen parempia kuin muutkaan levyt. Niihin vain liittyy jotain myyttejä, usein ne ovat nähneet päivänvalon varsinerilaisina kuin oli alunperin tarkoitus. Beach Boysin "Smile" on klassisin esimerkki. En nyt mitenkään lähde rinnastamaan omia tekemisiäni klassikoihin, mutta juuri nyt bändimme tuleva levy tuntuu kadonneelta. Se on jossain CD-R:nä mun huoneessa, ite pritattu demokansi koristeenaan. Ehkä siitä tulee maailman harvinaisin Puolikuu levy. Painos 1 kpl.

Puolikuun nyt noin vuoden verran työn alla ollut "Seis Maailma !!" on kokemassa kohtalon, josta ei vielä tiedä. Siksi kirjaan tuntemuksiani levyä ja sen kappaleita kohtaan nyt, kaksi päivää ennen aprillipäivää AD 2006. This was the album as It was supposed to be tai jotain.. This no joke, I´m not laughing.

"En lähde Rantabaariin" aloittaa levyn. Lexa löysi laulun vanhoista demoistani, ja tein siihen uuden, kontroversiaalimman tekstin ajaessani keikalta Ruukista. Laulun nimi oli iskostunut mieleeni keikkapaikan parkkiksella, ja nauratti minua yhä aamulla. Laulu kertoo kahdetsa tytöstä, jotka tanssivat varsin "L-koodinomaisesti", varmaan lähinnä hätkähdyttääkseen onnistuneesti  muita, ei vähiten hämmentyneitä soittajia. Janne sanoi kuullessaan laulun kuulostavan Puolikuulta. Se oli tarkoituskin.

"Hei Dee Dee" on rakkaudentunnustus Ramoneseille, ennenkaikkea alkupään biisintekijälle, Dee Dee:lle, jonka tarina on yksi surkeimmista kuulemistani. Kuten koko bändinkin. Hienoa musaa, ei myyntiä. Dee Dee:hen liittyy paljon muitakin aspekteja, ja hän tuntuu hahmona läheisimmältä, vaikka häntä en ole kätellyt, Joeytä olen! On jännää, miten paljon mieluummin teen lauluja luusereista kuin onnistujista.. Nythän Ramonesien logolla tehdään julmasti rahaa, eikä kukaan eturivistä ole enää valvomassa etujaan. Rumpalit vain elossa. Hurriganes-yhteys, selvästi. Melodia on sama kuin Pospisilin "You Baby". Meidän eka käännösbiisi, he he. Tosin itse säveltämäni. Eltse Eloranta oli mukana alkuriffiä sovitettaessa.

"Rakkauden Työläiset" on laulu, joka on elänyt Puolikuun matkassa monta vuotta. Se on noussut milloin nopeana Huosemartins-versiona, milloin balladina. Nyt yritin yhdistää Nick Lowen trubaduuri-hengen ja Beach Boysin "Be True To Your School"-marssibändi estetiikan. Ei varmaan hyvä yhdistelmä Idols-Suomessa.. Liian perinnetietoista.

"Paljon Enemmän" oli aluksi aivan kuin Duran Duran vuodelta ´82, sitten tein Puolikuumman räimeversion, joka päätyikin sinkulle. Molemmissa oli omat puolensa. Lopullisessa oli jotain alkuaikojen Sladea, ei vähiten rummuissa.

"Kaikki Oikeudet Pidätetään" oli ns Pretenders-poppis, josta kaikki tuntuivat tykkäävän. Varmaan eka Puolikuu-biisi ikinä, joka on lähtenyt toimimaan kaikalla heti ekalla kerralla. Kaija ja Ile Kärkisellä on kuulemma samanniminen laulu. Anteeksi, en tiennyt! Epiphone Casinoa oli nasta soittaa riffiin, mutta keikalla soitan Sratoa, ja kampea. Ei Epiphonea voi viedä keikalle. Se on herkkä kitara. Lennonilla oli samanlainen. Oli Lennonilla Stratokin, sininen. Sonic Blue..

Tähän suunnittelin a-puolen päättymistä, koska ajattelen aina levyt a- ja b-puolina.

"Niin Minäkin, Niin Sinäkin", eli alunperin "Voi Mua Hullua" sai alkunsa keikkamatkalla, autossa. Pitkillä ajomatkoilla on mukava tehdä tekstejä, mutta huono kirjoittaa. Samuli, alias Saukki soitti oivat rummut, melkein heavyä. Foo Fighters meets Euroboys.

""Aivan Ihanaa" oli kuin vanhaa ELO:a, joten jouset oli pakko laittaa mukaan, vaikka muuten synaa on levyllä melko vähän. Vuoden ´92 suhteessa. Mausteena, ei joka paikassa pakollisena mattona. Synat on vähän pannassa meilläpäin, liikaa käytetty joskus.

"Seis Maailma !!" oli pakko vetää nopeasti, ja se onkin vain jalostettu demo. Modulaation skitta-riffi on mulle levyn helmi, ja se on aivan improvisoitu, eka otto. Soittaja ei tiennyt, miten riffi päättyy kunse alkoi. Samaa kokeilimme jo aikanaan "Tietäisit"-kappaleessa, jossa Mauke soitti niitänäitä päästä päähän ohjeella "Soita Jotain!"

"Haamu Kaupungilla" on pakollinen Hollies-tyylinen poppis ilman rumpuja, Ihan Eerolan mieliksi, kun hän tykkää Holliesista. Niin minäkin. Maunon teksti osin, kuten "Paljon Enemmänkin"

"Sanat Hyväilee Silti Suuta" on laulu siitä, miten ei aina kannattaisi sanoa mitä ajattelee, vaan ajatella mitä sanoo. Minä en vain osaa sitä. Sanoja on niin mukava väännellä, letkautella ja kieputella. Skitsofrenian oireita, kuulemma. Mutta vakavilla asioilla ei leikitä. Albumin mietiskelevin teksti, ehkä jopa "aikuisin". Syntynyt tarpeesta ilmaista rakkaus kieleen. Melodia on vanha Just Divorced-sävelmä, joka nyt vasta saa arvoisensa kohtelun. Ehkä oma suosikkini levyllä.

"Minä Tarvitsen Sinua" syntyi angstista. Halusin kuullostaa mahdollisimman paljon Joy Divisionilta, joka on sopivalla hetkellä maailman parasta musiikkia. Kertosäe lipsahti sitten popin puolelle. Arton 16-osa haitsu parhaaseen Just Divorced-tyyliin korostaa vaikutelmaa.
"Loppukesän Viileinä Öinä" oli jo seuraavan albumin materiaalia, mutta sitten ajattelin, että olen hölmö, jos en laita tätä mukaan nyt, koska aina pitää tarjota parasta mitä on. Levyn iskelmällisin raita, mutta ei nolota yhtään, koska se toimii mukavasti.

 Jäi niitä tämän levyn jälkeen tulleita lauluja vielä albumillinen helposti. Vanhat päätin slumpata johonkin b-luokan iskelmäartisteille (alan, ei minun oman luokitukseni mukaan) aivan vain huvikseni, koska minusta sellaista musiikkia ja sellaisia artisteja tarvitaan. He ovat oikeasti työn sankareita. He tekevät keikkoja vielä silloinkin, kun näitä nykytähtösiä ei enää muista kukaan. Jotain Respektii, hei!!

Tämä kirjoitus oli ajalta, jolloin "Seis Maailma !"-albumi oli vielä työn alla, ja etsi julkaisijaa. Myöhemmin sen muoto muuttui nykyisenkaltaiseksi, biisimäärä kasvoi, ja "iskelmäaste" lisääntyi, koska sitä tilattiin. Ok Kompromissi, mutta niitä kaikki joutuu tekemään, nykyään. Tai julkaisee levyt itse.. "Ok Kompromissi" kuulostaa hauskalta Radiohead-väännökseltä. Radiohead on hyvä bändi. Suosittelen!